— Mikä sinulle takaa, että elät?
— Totta minä toki sen tiedän.
— Saattaahan se olla mielikuvitusta… mutta jos edellytämmekin että olemassaolosi todistetaan todellisuudeksi, niin miten selität elämisesi?
— En ole tiedemies.
— Jumala on antanut ihmiselle taidon selittää paljon asioita, huomautti Olavi, — mutta muutamien asioiden selittämisen on hän pidättänyt itselleen; niihin kuuluu elämisen olemassaolo. Monella tavalla koettaa ihminen tutkia tätä suurta salaisuutta, mutta kaikki hänen kokeensa kohtaavat aina kallioseinän: "tähän asti pääset, mutta et kauvemmaksi!" Kaikkiallahan näemme Jumalan mahtavan käden tekoja. Miten pysyisi maailman-rakennus pystyssä ilman häntä? Monasti näyttää siltä kuin suuri mullistus olisi tulossa, mutta sitte selviytyvät asiat vallan luonnollisella tavalla entiselleen.
— Me ylistämme suuria miehiämme ja omaa kuningastamme, mutta minä kysyn häneltä, itsestäänkö hän on tehnyt tekonsa vai Jumalaltako hän on voimansa saanut.
— Niin, niin, huudahti Kustaa, — ja ainoastaan silloin olen vaeltanut oikealla tiellä, kun olen kuullut omantunnon äänen soivan hyväksyvänä.
— Edellyttäkäämme, lausui Olavi vilkkaasti, — että ihminen voisi puhaltaa eloa savipalaseen, niin saisiko hän siitä muuta kuin liikkuvan nuken? Mahdotonta! Hän ei saisi siihen ainoaakaan niistä ajatuksista, jotka liikkuvat ihmissielussa! Me saatamme ajatella taivasta ja tuntea taivaallisten ilojen esimakua, vaikka itse elämmekin maan päällä. Saattaisiko tuo kurja saviastia, joka luonnottomalla tavalla on saanut elämän, tuntea sellaista?
— Sitä en usko, sanoi Stenbock, — mutta useimmat ihmiset uskovatkin
Jumalan olemassaoloon.
— Tämän uskon hengittävät he mieliinsä ilman mukana; persoonallista
Jumalaa eivät he tahdo tunnustaa.