Aamulla piti heidän taas määräaikana saapua virastoon, jolloin kirjat olivat otettavat esille.
Itse ohjasi kuningas sekä kamarineuvoksia että kamarikirjureita.
Gripsholmassa hän v. 1547 kutsui luokseen erään Rasmus Niilonpojan, "koska meillä nyt on aikaa opettaa sinulle kirjanpitoa mielemme mukaan, kuten muillekin kamariherroille ja kamarikirjureille opettaneet olemme".
Toisen kerran kirjoitti hän Itägötlannin maaherralle, että koskei saata tietää, kummoinen sato tänä vuonna tulee, niin ei kruunun viljaa saa myydä, sillä jos sattuisi tulemaan kallis aika, nälkä ja hätä, niin sillä vastaisuudessa voitaisiin auttaa rahvasta.
Kuninkaan yksityisistä kirjeistä näemme, miten hän paikalla voimiensa takaa riensi auttamaan, kun vaan hätä ja puute kutsui. Kymmenyksensä sai jokainen silloin maksaa, kun jaksoi. Voudit saivat käskyn auttaa talonpoikia, jotteivät pellot jäisi kylvämättä.
Kustaan hallitus oli persoonallinen sanan täydessä merkityksessä. Se riippui tietysti sekä aikakauden hengestä että hänen omasta luonteestaan.
Kansan silmissä lankesi hänen niskoilleen sekä tehdyt että laiminlyödyt velvollisuudet; hän oli siten sekä Ruotsin herra että sen ensimäinen, raskainten kuormitettu palvelija.
Ei ollut mitään niin pientä, ettei hänen mielestään siitä olisi kannattanut ottaa selkoa, kaikkialle ojensi hän auttavan kätensä, miltään ei hän sulkenut silmiään ja hänen lempilauseensa oli, ettei ihmisen koskaan pidä heittää huomispäivään sitä, mitä heti saattaa tehdä. Aina huomautti hän palvelijoilleen, sekä ylhäisemmille että alhaisemmille, mitä heidän tuli tehdä. Miltei joka asiassa kysyivät voudit häneltä neuvoa ja pyysivät ohjeita. Jos linnanmuuria oli korjattava, paja tai sauna rakennettava, niin piti kuninkaalta kysyä neuvoa.
Lääniherroille jaeltiin varoituksia, uhkauksia ja kiitoksia, aivan niinkuin voudeillekin.
Kustaa käsitti asemansa kuninkaana kuten huoltapitävä perheenisä asemansa suuren maatilan isäntänä: hänelle ei mikään saa olla vierasta; hän on vastuunalainen kaikesta, mitä tapahtuu. Mutta hän tahtoi että hänen alamaisensakin ajattelisivat hänen onneaan, kuten hän ajatteli heidän onneaan. Kerran kirjoitti hän eräälle voudilleen: