Nyt saivat lapset usein olla yhdessä ja onnellisilta kiitää aika kuin siivillä, ties minne se menee. Se luisuu kuten vesi näkymättömästi virtaa tyynessä järvessä, ihminen näkee sen pakenevan, mutta ei tiedä minne se pakenee.
Mutta alituista onnea ei maailma anna. Syksyllä v. 1550 synnytti
Margareeta kymmenennen lapsensa, pojan, joka sai nimen Kaarle.
Silloin murtuivat hänen voimansa ja samalla päättyi kuninkaan ilo.
Hän vietti jokaisen vapaahetkensä puolisonsa luona, koetti leikkipuheilla reipastuttaa häntä ja soitteli hänelle luuttua.
— Margareeta on ainoa, virkkoi hän, — joka saa kuulla, että olen kadottanut ääneni.
Margareeta hymyili hänelle kuten ennenkin ja hänen laihoille, kalpeille kasvoilleen tuli punaa; tosin hänen silmiinsä usein nousi kyyneliä, mutta samalla loistivat ne entistä kauniimmin.
Hänellä oli niin paljon puhumista heidän lapsistaan, Kustaa ei saisi liiaksi hemmotella Ceciliaa; Katarinasta hän oli vähinten levoton, sillä häntä hän niin usein oli varoittanut ja hänelle hän oli puhunut; mutta miten kävisi molempien nuorinten tyttöjen ja Maunun ja Kaarlen? Hän kiitti Jumalaa siitä, että hän jo oli kutsunut pois muutamia heidän lapsistaan.
— Margareeta, sinä kasvatat heidät kaikki.
— Tietysti, jos Jumala tahtoo!
— Tietysti hän tahtoo… Miten minä muuten tulisin toimeen… kesä sinut parantaa, me muutamme aikaiseen Gripsholmaan, sinun pitää paljon olla järvellä, se vahvistaa voimiasi.