Oli iltapäivä, kello kahden ja kolmen välillä. Kaikki itkivät, syvän surun valtaamina. Silloin pimeni äkkiä aurinko ja ihmiset sanoivat, että taivaskin otti osaa Kustaa kuninkaan suureen suruun.
Katkerasti suri hän rakasta Margareetaansa. Miten monasti hän oli viihdyttänyt hänen kiivaan luonteensa purkaukset, rukoillut armoa erehtyneille, taivuttanut hänet sovinnollisuuteen, kun hän olisi tahtonut rangaista ja saanut hänet unohtamaan ja antamaan anteeksi, katkeruutta ja kaunaa kantamatta.
— Kuka nyt varoittavana, rakastavaisena henkenä seisoo rinnallani! huudahti hän kyynelten virtana vuotaessa, — kuka minua tästälähin tukee ja lohduttaa!
Kuningattaren ruumis vietiin Tukholmaan.
Juhlalliset hautajaiset toimitti Suurkirkossa arkkipiispa, mutta ruumissaarnan piti seurakunnan kirkkoherra, Olavi Pietarinpoika. Kyyneleet ja nyyhkytykset keskeyttivät monta kertaa pyhän toimituksen.
Kustaa määräsi, että arkku jätettäisiin Suurkirkkoon kunnes kuningas kuolisi. Ja niin tapahtuikin.
Kustaa ei tahtonut erota lapsistaan, hän hankki heille niin hyvän hoidon kuin suinkin ja vietti joka päivä monta tuntia heidän luonaan, puhellen heille äitivainajista; hän sanoi, etteivät he koskaan saa häntä unohtaa ja että äiti lakkaamatta heitä ajattelee, rukoillen Jumalaa heidän puolestaan.
Mutta usein kalvoi häntä ikävän ja hyljättyyden tunne; ensi kerran huomasi hän työkykynsä vähenneen. Margareeta oli usein tullut hänen huoneeseensa, hän oli hänelle kertonut töistään, nyt tunsi hän hirveää tyhjyyttä.
Eräänä päivänä puheli hän asiasta Juhana Turenpojan kanssa. Tämä huomautti, ettei kuningas näytä terveeltä ja että hän viettää liian hiljaista ja yksinäistä elämää.
— Ikävä voittaa minut, sanoi kuningas, — minä en saata sitä hallita.