— Missä Katarina on? kysyi Kustaa Stenbock.
— Tuolla hän juoksee! vastasi eräs pojista, — piiloutuu juuri pensaikkoon.
Kustaa Stenbock palasi kuninkaan luo.
— Hän on ujo, virkkoi hän, — teidän armonne luvalla lähden paikalla noutamaan häntä.
— Minne hän meni?
— Hän on tuolla pensaikossa, kaistale hänen vaaleasta hameestaan näkyy tänne asti.
— Menen itse häntä noutamaan, puhui kuningas. — Puhukaa te hänelle ja lähettäkää hänet sitte luokseni vierashuoneeseen.
Nyt läksi kuningas puutarhaan, mutta joka ikkunasta seurasivat häntä uteliaat katseet.
Kustaa asteli hitaasti, katse tähdättynä vaalean hameen kaistaleeseen. Hän tiesi kulkevansa uutta ajanjaksoa kohti, tiesi, että ihmiset nauraisivat hänelle, 62 vuotiaalle miehelle, joka menee naimisiin kahdeksantoistavuotiaan tytön kanssa. Mutta voidakseen jatkaa uutteraa työtään tarvitsi hän rinnallaan sopusointuista kauneutta, hän tarvitsi uskotun, naisen joka tyynnyttäen estäisi vaasalaista verta kiehumasta yli äyräidensä ja joka hyväilisi hänen päätään, kun se työn rasittamana oli painumaisillaan alas.
Hän seisahtui vaalean hameenkaistaleen eteen, mutta se katosi äkkiä.