— Katarina, lausui hän lempeästi. Tyttö ei liikahtanut paikalta.
— Tule, lapsi, en tahdo tehdä sinulle pahaa.
Posket punassa, katse tähdättynä maahan, seisoi tyttö hänen edessään.
Hymyillen Kustaa häntä katseli. Hän oli todellakin suloinen kevätkukka.
— Ojenna minulle kätesi, Katarina. Pelästyen loi tyttö häneen silmänsä.
— Niin menemme vanhempiesi luo.
Tyttö laski pienen, vapisevan kätensä kuninkaan käteen ja he läksivät astumaan taloa kohti.
— Pidätkö kukkasista, Katarina?
— Kyllä, paljon!
— Näethän vasta-auenneet orvokit tuolla?