Mutta samassa määrin kuin voimat palasivat, kasvoi surujen katkeruus ja pian toivoi hän ainoastaan kuolemaa, päästäkseen tuskistaan niin pian kuin suinkin.
Tovereja, joita hän tähän saakka oli halveksinut, katseli hän nyt lohduttajinaan ja ystävinään ja pyysi heiltä anteeksi, lausuen, että hän juuri oli heidät houkutellut vehkeilyihin.
Muutaman päivän perästä vietiin vangit Tukholmaan.
Kuningas oli samaan aikaan siellä.
Eräänä päivänä ilmoitettiin hänelle herra Ture Eerikinpojan äidin rukoilevan, että hänet päästettäisiin kuninkaan puheille. Kustaa läksi itse häntä vastaan.
Hän ei ollut unohtanut, että jalo Gunilla Bese oli Svante Sturen hyvän ystävän [katso teosta "Svante Nilsson Sture och hans samtida" (Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa)], kuuluisan Viipurin linnanpäällikön Eerik Turenpojan puoliso. Hän tiesi myöskin, että hän oli Kalmarin linnan urhean puolustajattaren Anna Eerikintyttären [katso teosta "Sten Sture den yngre och Kristina Gyllenstjerna" (Sten Sture nuorempi ja Kristina Gyllenstjerna)] äiti, ja hän käsitti, että hän tulee rukoilemaan armoa ainoan hengissä olevan poikansa puolesta, ja kuningas… hän unohti kaikki arveluttavuudet, näyttääkseen ainoastaan osanottoaan.
Nainen lankesi hänen jalkainsa juureen.
— Ei, rouva Gunilla, virkkoi kuningas ja tahtoi nostaa häntä ylös.
— Teidän armonne, antakaa minun tästä rukoilla poikani puolesta!
— Älkää rukoilko, sanoi kuningas lempeällä äänellä.