— Annani tähden, joka taisteli Ruotsin vapauden puolesta ja kuoli, kun ei hän enään voinut mitään tehdä.
— Minä tiedän sen!
— Mieheni tähden, joka uskollisena etuvartiana palveli Suomen kansaa.
— Oi, Gunilla rouva, te ette saa minua vakuutetuksi, mutta te voitatte minut, lausui kuningas, miltei väkisin nostaen rouvan ylös ja taluttaen hänet nojatuoliin.
— Kuuleeko teidän armonne rukoukseni?
— Te pakoitatte minut siihen!
— Mutta eihän hän ole syyllinen.
— Vähemmin kuin nuo muut, myönnän sen. Saattoiko Annan veli olla isänmaan kavaltaja? Mutta hän on herkkäuskoinen ja sitäpaitsi ovat salajuonet vaikuttaneet häneen.
Hän näyttää synkältä ja umpimieliseltä, mutta minä arvelin, että tämä onneton kapina oli syynä siihen.
— On kai sekin vaikuttanut, mutta ei se ole syy… Luulen sentään, että kaikki nyt paranee. Kuolema eroittaa ihmiset, mutta tieto sen likeisyydestä liittää heidät yhteen, ja minä olen vakuutettu että jos poikani nyt saa elää, niin häntä odottaa onnellinen koti.