Niin, tärkeintä kohtaa ei hän kuitenkaan kerro.

Mutta entä jos hän ilmaisisi salaisuutensa äitipuolelle. Hän on niin hyvä, hän on katsellut Ceciliaan niin lempeästi ja osaaottavasti, aivan kuin sanoakseen: lapsi raukka, sinä jäit niin aikaiseen äidittömäksi ja jouduit vieraiden hoitoon… kukaan ei ole varoittanut sinua kompastumasta kiviin, joita on elämän tiellä… sinä olet aina tehnyt mitä olet tahtonut, minä olen pyytänyt ja houkutellut, mutta sinä käännyit aina pois luotani!… Tästälähin en enään tule tekemään sillä lailla, tahdon pitää häntä äitinä ja ystävänä… Oi, kuinka minä ikävöin takaisin kotiin!

Cecilia pani levolle ja nukkui rauhalliseen uneen.

Seuraavana päivänä lähdettiin matkalle.

Katarina itki katkerasti, mutta Cecilia iloitsi ja ajatteli uteliaisuudella, mitä saisi nähdä. Ja pianhan hän palaisi kotiin!

Oltiin toukokuussa, koko luonto kukoisti, kukkaset availivat umppujansa, linnut livertelivät lemmenlaulujaan ja ilma oli täynnä suloista tuoksua.

Koko matka kului juhlan lailla, kaikki panivat toimeen kutsuja… joka ritarikartanossa tahdottiin vielä kerran nähdä prinsessa Katarinaa, toivottaa hänelle onnea ja lausua hänelle jäähyväiset.

Ja Ceciliaa ihailtiin, ylisteltiin, mutta hän ei nähnyt muuta kuin kaksi surullista silmää, jotka lakkaamatta häntä seurasivat… Kuinka hän mahtoi häntä rakastaa!

Cecilia käytti kaikkia komeita pukujaan, kuninkaalla oli syytä iloita, sillä kukaan ei ollut niin kaunis kuin hän, sen hän itsekin huomasi.

Katarinan olisi paremmin pitänyt vartioida häntä, hänen olisi pitänyt huomata, että kreivi alituisesti viipyi hänen likeisyydessään.