— Ole sinä minun luonani, sanoi Kustaa, — tämä on viimeinen jouluni ja virkistävää on minulle katsella suloisia kasvojasi. Olethan sinä niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan ole pettäneet minua.
Katarina ei koskaan vastustanut hänen tahtoaan, elihän hän ainoastaan häntä varten.
Kolme nuorinta prinsessaa ja kohta kymmenvuotias Kaarle seurasivat heitä Upsalaan.
— Mitähän tuosta pojasta tulee? sanoi Kustaa monasti kuningattarelle. — Hän ei ole missään suhteessa noiden toisten kaltainen.
Omituisella ihailevalla rakkaudella kohteli hän isää. Saadakseen olla hänen luonaan, heitti hän mielellään leikkinsä, ja vaikka kuningas puheli asioista, joita ei hän laisinkaan ymmärtänyt, niin hänen silmänsä vilkkumatta seurasivat häntä.
Kaarle oli luonteeltaan hiljainen ja umpimielinen, mutta jos Kustaa rupesi kyselemään hänen opintojaan, niin saattoi huomata, että hän teki parastaan, voidakseen antaa tyydyttäviä vastauksia rakkaan isän kysymyksiin.
Usein sattui hän kuulemaan kiivaan sanakiistan Kustaan ja Eerikin tai
Juhanan välillä.
Silloin hän tarkkaavasti seurasi vivahduksia jokaisen kasvoissa ja kuninkaan jäätyä yksin, laski hän kätensä hänen polvelleen tai silitteli sitä rauhoittavasti, ikäänkuin sanoakseen: "tapahtukoon mitä tahansa, mutta minä pysyn aina puolellasi".
Hänen leikkinsä eivät olleet laisinkaan niin rajut kuin veljien leikit, mutta ruumiinharjoituksissa osoitti hän tavatonta voimaa ja kestävyyttä.
Tapansa mukaan kokosi kuningas tänäkin jouluna ympärilleen vieraita, mutta tällä kertaa olivat he kaikki joko vanhempia, kokeneita ystäviä tai aivan nuoria, nimittäin hovin nuorten ikäisiä, ja Kaarle lupasi pitää heidät kurissa, jotteivät he teuhaisi ja huutaisi liiaksi.