Täällä tapasi hän kuningas Fredrikin lähettilään Jesper Brockmanin, joka oli matkalla Tukholmaan.
Kustaa ilmoitti hänelle, että hänen täytyy odottaa lokakuun keskivaiheille, silloin kutsutaan neuvosto kokoon Arbogaan ja silloin hän saa esittää asiansa.
Tanskalainen lupasi odottaa, mutta kun määräaika oli kulunut, vaati hän 50,000 guldenia siitä, ettei Kustaan lähettiläs oikeaan aikaan ollut saapunut Lyypekkiin; sitäpaitsi vaati hän takaisin Vikeniä.
Kuningas Kustaa vastasi olevansa suuresti kummastuksissaan siitä, että kuningas Fredrik juuri nyt esittää tällaisia vaatimuksia; onko tarkoitus rikkoa liitto? Mitä Gottlantiin tulee, niin on turhaa siitä asiasta syyttää Severin Norrbytä. Jos kuningas Fredrik on antanut hänen pettää itsensä, niin on se hänen syynsä; Ruotsin kuningas pitää kiinni ainoastaan kuningas Fredrikin ja Tanskan neuvoston tekemistä sopimuksista. Vikeniä ei hän luovuta ennenkuin hän saa takaisin oikeutensa Gottlantiin. Sitte valitti kuningas, että Ruotsista pakeneville kapinoitsijoille suodaan turvaa Tanskassa. Herra Ture esimerkiksi oli kirjoittanut kotiin, että hän toivoo saavansa Vikenin lahjoitusmaana, jos kuningas Fredrikin onnistuu voittaa takaisin vaikutusvaltansa Ruotsissa.
Jesper Brockman sanoi, ettei hän voi viedä kotiin sellaista vastausta ja ehdotti, että määrättäisiin aika uuden kokouksen pitämistä varten. Se tehtiinkin, kokous päätettiin pitää Varbergissa P. Olavinpäivän aikaan tulevana kesänä.
Varbergin kokous pidettiinkin ja kun kaikellaisia moitteita oli lausuttu molemmin puolin, päätettiin vihdoin, että Viken vielä kuusi vuotta kuuluisi Ruotsiin, mutta sitte joutuisi Norjan kruunulle. Rauhan tulisi aina vallita molempien valtakuntien välillä ja tarpeen vaatiessa oli molemminpuolista apua luvattava.
Nyt käännymme Saksaan.
Lyypekin kanssa tehdyn sopimuksen mukaan oli Kustaa v. 1529 kuluessa lähettänyt 17,120 markkaa sen vuoden osalle tulevan valtiovelan lyhentämiseksi, mutta silloin olivatkin kaikki hänen varastonsa tyhjentyneet.
Usein keskusteli kuningas kanslerinsa Lauri Antinpojan kanssa tärkeästä rahakysymyksestä, mutta mistä rahaa otettaisiin seuraavaan suureen maksoon, sitä ei kumpikaan saanut selville.
Eräänä sunnuntaina seisoi kuningas ikkunassa ja kuunteli kuinka kellot soivat kaikissa kaupungin kirkoissa. Jokaisella oli oma sävelensä, mutta sopusointuinen kokonaisuus suli merkillisen kauniina ääniaaltoihin.