Silloin tuli hän ajatelleeksi, että jokainen kello on kuin ihmissielu, joka omalla äänellään laulaa iankaikkisen Jumalan kunniaa ja että ne kaikki yhdessä muodostavat kuoron, joka yksinkertaisessa luontevuudessaan eninten muistuttaa lintujen laulua metsässä.
Äkkiä sattui hän katsahtamaan Aatamiin, joka näytti miettivän erittäin tärkeitä asioita.
— Onko se sinusta kaunista? kysyi kuningas.
— Tämä kellonsoittoko?
— Tietysti, etkö sinä sitä kuunnellut?
— Odotin niitä muita.
— Mitä muita?
— Kelloja, tietysti!
— Eivätkö nämä sitte riitä?
— Kyllä kai, mutta mitä niillä muilla sitte tekee?