Koko suuri sali oli täynnä ihmisiä. Tuolla istuivat valtakunnan herrat ja neuvosto, tuolla kuningatar, suloisena, ihanana, mutta vakavana ja kalpein kasvoin; hänen rinnallaan istuivat prinsessat Anna, Sofia ja Elisabet, kukoistavina, kauniina.
Heidän takanaan olivat kaikki hovin naiset.
Arkkipiispa, piispat, pappeja ja virkamiehiäkin oli läsnä.
Sitäpaitsi oli maaseudulta saapunut joukko ylhäisiä ja korkeita rouvia.
Mutta näiden takana aaltoili, hirveästi ähkyen ja tuuppiellen kansanjoukko; jokaisen kasvoilta tippui hiki, mutta senhän ilolla kesti, sillä viimeisen kerranhan rakastettu kuningas oli esiintyvä kansansa keskuudessa.
Siellä ylenivät bergslagilaisten ja taalalaisukkojen päät muita korkeampina, siellä vilkuttelivat smålantilaiset silmiään, antamatta niiden hetkeäkään tähdätä samaan kohtaan; tuossa seisoivat hartevat itägötlantilaiset, tyyninä, liikkumattomina, antautuen aaltoilevan joukon vietäviksi. Ja sieltä täältä pisti esiin naisen pää, milloin korkealta, milloin alempaa, keskeltä miesten parvea, hikisenä ja helakkaposkisena.
Oli salissa myöskin joukko uteliaita tai innokkaita ulkomaalaisia, jotka hoveihinsa tahtoivat viedä tietoja Europan senaikuisesta suurimmasta hallitsijasta, satumaisesta Kustaa Vaasasta, jonka kummallisista elämänvaiheista koko maailma puhui.
Äkkiä täytti hyminä suuren salin.
Kuningas astui sisään ja häntä seurasivat hänen neljä poikaansa.
Kuinka valkeiksi hänen hiuksensa olivat käyneet!