Hän nousi ja istuutui valtaistuimelle. Vanhemmat pojat asettuivat hänen vasemmalle puolelleen, nuorin, kymmenvuotias Kaarle, jäi isän jalkojen juureen.
Vilkkumatta katselivat kaikki kuninkaaseen.
Vanhanakin oli hän vielä kookas ja komea kuninkaallisessa puvussaan, kruunu painettuna valkeille kiharoille, pitkä, hopeankarvainen parta riippumassa alas rinnalle.
Ja kaunis oli nuorten poikien parvi hänen vieressään. Mutta kuka heistä on seuraava isän jälkiä, kuka tuottava maalleen kunniaa ja siunausta?
Onneksi ei kuningas eikä hänen kansansa saattaneet nostaa tulevaisuuden huntua, he eivät saaneet tietää kuinka Kustaan työtä järkytettäisiin ja kuinka vihdoin, kun vaara olisi saavuttanut huippunsa, nuorin poika, hän, joka nyt seisoi isän jalkain juuressa, lapsellisen viattomasti katsellen suurta seuraa, olisi perikadosta pelastava isän elämäntyön.
Terävästi katseli kuningas, niinkuin hänen tapansa oli, ympärilleen, joka taholle.
Sitte rupesi hän puhumaan.
Alussa hänen äänensä hiukan vapisi, mutta pian paisui se täyteen voimaansa.
Hän kiitti säätyjä siitä, että ne olivat noudattaneet hänen kutsuaan, muistutti niille, missä sorrossa ja kurjuudessa vieraat kuninkaat, varsinkin viime aikana julma tyranni kuningas Kristian, olivat pitäneet valtakuntaa ja että Jumala hänen, Kustaan, kautta, oli katsonut hyväksi vapauttaa maan hänestä.
"Sentähden tulee meidän, sekä ylhäisten että alhaisten, herrojen ja palvelijoiden, vanhojen ja nuorten, aina muistaa hänen jumalallista apuaan. Sillä kuinka olisin minä saattanut karkoittaa sellaisen mahtavan herran, joka hallitsi kolmea valtakuntaa ja jonka likeisiä sukulaisia olivat keisari ja Europan mahtavimmat ruhtinaat! Sellaista kunniaa en edes uneksinut, kun metsiin ja autioihin erämaihin pakenin vihollisen veristä miekkaa. Mutta Jumala ryhtyi työhön, otti minut aseekseen, jonka kautta hänen kaikkivaltaisuutensa oli tuleva ilmoitetuksi, ja syystä saatan minä verrata itseäni kuningas Davidiin, jonka Jumala pienestä paimenpojasta korotti koko kansan kuninkaaksi."