Monasti oli tuo sointuva ääni vallan ja voiman päivinä puhutellut Ruotsin miehiä. Talonpojista muisti moni, kuinka, kun kuningas valtiopäivillä oli pannut virkamiehensä esittämään asioita, kansa yksimielisesti oli ruvennut huutamaan ja pyytämään, että kuningas itse puhuisi. Ja kun hän sitte täytti heidän pyyntönsä, niin tulivat sanat niin keveästi hänen huuliltaan, että jokainen huomasi, ettei puhuminen tuottanut hänelle vähääkään vaivaa.
Nojautuen molempiin vanhimpiin poikiinsa oli kuningas hitaasti alkanut poistua huoneesta.
Ovella hän kääntyi, hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ja viimeisen kerran hän nyt tervehti rakasta ruotsalaista kansaansa.
Itkien ja lausuen tuhansia siunauksia seurasi joukko niin kauvan kuin suinkin hänen harmaata päätään.
Kuninkaan noustessa oli kuningatarkin noussut ja rientänyt pois, voidakseen olla kuningasta vastassa hänen huoneissaan.
Mutta siellä oli sillaikaa sattunut aivan toisellainen kohtaus.
Kolme kuukautta oli prinsessa Cecilia häilynyt elämän ja kuoleman välillä. Ainoastaan kuningatar oli joskus salaa käynyt häntä tervehtimässä, muuten ei kukaan kuninkaallisen perheen jäsenistä. Kuningas oli kieltänyt heitä menemästä.
Cecilia oli uskottu lääkärinsä ja imettäjänsä hoitoon, muuten oli hän usein yksin.
Ensi aikoina ei lian huomannut juuri mitään, mutta ruvetessaan paranemaan, alkoi hän ihmetellä ja kysellä, miksei kukaan tule häntä katsomaan.
Hän sai kysymyksiinsä vältteleviä vastauksia.