— Jäähyväiset, miksi tahtoo hän lausua jäähyväiset?
— Hän tuntee olevansa vanha ja väsynyt!
— Vanha! Vanhana ei Cecilia koskaan ollut häntä nähnyt, eikä väsyneenäkään. Hän ei koskaan ollut kuullut hänen valittavan. Hetkiseksi jäi hän seisomaan, ikäänkuin hän olisi siihen paikkaan kivettynyt, mutta sitte pääsi häneltä läpitunkeva huuto… — Minäkö olen siihen syynä!
Ja vaikeroiden heittäytyi hän permannolle.
— Siunattu lapseni, ole toki järkevä, menen paikalla noutamaan lääkäriä.
Imettäjä riensi pois ja Cecilia, nähden oven jääneen auki, karkasi myrskytuulen lailla alas portaita, kautta käytävien ja huoneiden; sattumalta ei hän tavannut ketään, vaan pääsi suoraan kuninkaan huoneeseen. Kuinka joka esine siellä oli tuttu… ja samalla tuntui kaikki niin oudolta ikäänkuin hän ainoastaan unissaan olisi täällä käynyt… Tuossa isän tuoli, jossa hänen aina oli tapana istua.
Monta, monta kertaa oli Cecilia siinä ollut hänen polvellaan, käsivarret kietoutuneina hänen kaulaansa!
Tai hänen jalkainsa juuressa kosketellut luutun kieliä… Tuossa oli luuttu, rakas vanha luuttu, mutta aivan tomuisena. Varmaan ei hän ollut siihen koskenutkaan senjälkeen kuin Cecilia läksi.
Eikö hän enään koskaan saisi kuulla "Pikku Kaaria", tai laulua "neiti se tahtoi kirkkohon mennä", tai Lutherin ihanaa virttä "Jumala ompi linnamme!" Kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä. "Voi minua kurjaa, kurjaa lasta, isäni ei koskaan suo minulle anteeksi, suoneeko Jumalakaan!" Ja epätoivon tuskissa heittäytyi hän lattialle.
Siinä tapasi hänet kuningatar.