— Nouse Jumalan tähden ylös, Cecilia, virkkoi hän, — kuningas tulee!
— Antakaa minun vaikka vain vilahdukselta nähdä hänen rakkaat kasvonsa, kuulla vaikka ainoan sanan hänen suustaan, rukoili hän tuskallisesti.
Katarina talutti hänet kiireesti syrjemmälle. Ovi avautui ja kuningas poikineen astui sisään. Kuningatar astui heitä vastaan ja tarjosi hänelle tukeaan.
— Kiitos, mieleni virkistyy aina, kun sinut näen. Väsyneenä vaipui hän tuoliin.
— Ota pois kruunu, se painaa päätäni. Katarina teki sen paikalla.
Prinssit olivat huomanneet Cecilian, hänen kalpeat, surun kalvamat kasvonsa melkein pelästyttivät heitä. Kuningattaren viittauksesta katosivat he viereisiin huoneisiin.
— Ota manttelikin! Kuningatar riisui sen kevein käsin.
— Onko nyt helpompi?
— Kiitos. Nyt olen riisunut yltäni kaiken maallisen kunnian ja loiston, nyt en maailman silmissä ole suurempi kuin vähäpätöisin alamaisistani. Mutta mikä on suhteeni Jumalaan, ansaitsenko hänen suuren armonsa ja laupeutensa?
— "Jolla mitalla me mittaamme, pitää meillekin naitattaman ja niinkuin me anteeksi annamme, pitää meillekin anteeksi annettaman!"