— Emme enään ajattele menneisyyttä, puheli Kustaa hyväillen, — kuinka sinä olet kalpea, lapseni!

— Pääasiallisesti siksi, että niin olen kaivannut sinua!

— Emme enään eroa!

— Sitte palaa kyllä terveys ja elämänhalu, mutta miksi on partasi käynyt niin valkeaksi, isä?

— Elonaika on käsissä, ilta joutuu.

— Ei, ei, älä mene luotani, sinun kanssasi vaipuu hautaan minunkin elämäni aurinko, sitte ei enään ole ketään, joka rakastaisi minua ja jota minä rakastaisin, siipeen ammutun linnun lailla olen minä hyppelevä oksalta oksalle, etsivä pesää, mistään löytämättä kotoa, joka minulle sopisi ja jossa viihtyisin, ilman sinua ei ole minulle missään kotia eikä rauhaa, oi isä, isä, älä mene pois luotani!

Hän väänteli käsiään hyljätyn, epätoivoisan lailla. Kuningatar koetti häntä lohduttaa ja huomautti hänelle, että hän tekee kuninkaan levottomaksi.

Äkkiä astui Eerik malttamattomana huoneeseen, ikävä, että hänen täytyi katkaista keskustelu, mutta hän piti velvollisuutenaan ilmoittaa säädyille, että hän pian aikoo lähteä Englantiin; jos kuninkaan tila sillaikaa huononisi, niin voisihan Juhana ottaa käsiinsä hallituksen ohjat.

— Missä sinä säädyille aiot esittää asiasi?

— Suurkirkossa, huomenna.