Itse sanoi hän taudistaan, että se oli seuraus paljoista huolista ja liiasta puhumisesta.
Seuraavana päivänä piti hänen panna vuoteen omaksi.
Alussa oli tauti sama kuin ennen, mutta sitte se paheni, eikä sitä enään saatu hillityksi.
Kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä kutsutti hän luokseen poikansa, kehoitti heitä yksimielisyyteen, muistuttaen, kuinka Maunu Latolukon pojat keskinäisellä kateudellaan syöksivät valtakunnan onnettomuuteen ja kuningashuoneen perikatoon.
— Jos te tahdotte pysyttää kruunun sukunne hallussa, lausui hän, — niin kunnioittakaa ja totelkaa sitä, joka sitä kantaa ja katsokaa aina toistenne parasta.
Kuninkaan sairastuessa oli hänen lääkärinsä, Le Palu, matkalla; kuningas kutsutti sentähden luokseen rippi-isänsä, mestari Johanneksen, mutta tämä rupesi paikalla saarnaamaan, että kuninkaan tulee pysyä kärsivällisenä.
Kuningas keskeytti hänen puheensa ja pyysi, että hän mieluummin antaisi lääkkeitä hänen kipeälle vatsalleen ja polttavalle päälleen.
Maisteri teki mitä taisi, mutta mikään ei auttanut.
Seuraavana päivänä tuli Le Palu, mutta hänkään ei onnistunut paremmin.
Kuningas lasketteli sellaisia pilapuheita heidän taitamattomuudestaan, että läsnäolijoiden täytyi nauraa.