Sairautensa aikana oli kuningas usein kiivas ja epätasainen mieleltään.

Katarina ei koskaan jättänyt häntä, yöt päivät vietti hän hänen vuoteensa ääressä.

Cecilia ja hänen sisarensa tulivat usein huoneeseen, mutta kuninkaan tyytymättömyys karkoitti heidät pian, kukaan ei osannut olla hänelle mieliksi.

Eräänä päivänä turhaan odotettuaan heitä, lausui hän:

— Lapseni pelkäävät minua!

— Älkää puhuko niin, herra, sanoi kuningatar, — he kyllä mielellään olisivat täällä, mutta teidän armonne vihastuu heti ja lausuu heille kovia sanoja; silloin he itkien pakenevat, peläten, etteivät saata olla isänsä mielen mukaan.

Ennen sairastumistaan oli hän itse määrännyt, kuinka maisteri
Johanneksen tulisi valmistaa häntä kuolemaan.

Syyskuun 23 päivänä yllätti hänet kova taudinpuuska ja hän tahtoi ripittää itsensä.

Kauvan ja vakavasti kuvaili Johannes silloin hänelle hänen inhimillistä epätäydellisyyttään.

— Nyt, keskeytti hänet kuningas äkkiä, — olet jo tarpeeksi kauvan teroittanut minulle lakia, ehkä jo evankeliumilla lohduttaisit kärsivää omaatuntoa.