Kun hän syyskuun 27 päivänä kysyi lääkäriltä miten kuninkaan oli, sai hän vastauksen, että nyt on kaikki toivo turha.
Tämä tieto koski häneen niin, että hän sairastui, mutta kuninkaan huonetta ei hän millään ehdolla tahtonut jättää, hän antoi nostaa vuoteensa hänen huoneeseensa ja lepäsi siinä, silmät lakkaamatta seuraten kuningasta.
28 päivänä lepäsi hän äänetönnä, liikkumattomana eikä tahtonut nauttia mitään lääkkeitä. Vihdoin viittasi hän rippi-isälleen, että tämä puhuisi.
Seuraavan yön oli hän horrostilassa ja liitti usein kätensä ristiin kuin rukoillakseen. Tuontuostakin kumartui maisteri Johannes kuiskaamaan hänelle lohdutuksen sanoja Pyhästä Raamatusta.
— Turha on, virkkoi aamupuoleen Sten Lejonhufvud, — puheenne. Ei armollinen herramme enään kuule.
— Minä puolestani luulen, että hänen armonsa aivan hyvin ymmärtää minut.
Samassa kumartui hän kuninkaan puoleen ja lausui:
— Uskotteko Jesukseen Kristukseen ja kuuletteko puheeni? Antakaa meille joku merkki.
Kaikkien hämmästykseksi vastasi kuningas korkealla, selvällä äänellä:
— Kyllä.