Kun siis kuninkaan lähettiläät sekä kaksi Vesteråsin pappia ja kuninkaan vouti Lauri Eerikinpoika, joka hoiti asioita Bergslagenissa ja Taalaissa, kulkivat pitäjästä pitäjään keskustelemassa talonpoikien kanssa kelloista, niin eivät he missään kohdanneet vastustusta: täytyyhän tässä suostua, kun ei muuta neuvoa ole, sanoivat talonpojat toisilleen.
Tunassa kertoi vouti, että tunnettu lyypekkiläinen Herman Israel hiljan oli käynyt maassa ankarasti vaatimassa maksoa, sillä Lyypekin kaupunki kyllä tietää pitää puoliaan.
Kun Tunan miehet tämän kuulivat, pitivät he sitä hävyttömänä; he kiskoivat silloin alas suurimman kellonsa ja veivät itse sen Hedebodaan.
Gagnefin ja Leksandin pitäjät osoittivat myöskin avuliaisuutta ja kun lähettiläät tulivat pohjoisempiin pitäjiin, Moraan, Orsaan ja Rättvikiin, niin seurasivat ne vapaehtoisesta edellisten esimerkkiä.
Tietysti eivät papit pitäneet näistä toimenpiteistä; sentähden he talonpoikien korviin rupesivat kuiskuttamaan, että koska heidän kellonsa ovat sekä kastetut että voidellut ja vihityt, niin on kuolemansynti erota niistä.
Tämä puhe vaikutti talonpoikiin. He huomasivat, että tässä on vaara tarjolla.
Ja vihdoin läksi muutamia mahtimiehiä Leksandin, Gagnefin ja Ålin pitäjistä Aspebodaan kysymään neuvoa Maunu Niilonpojalta.
Maunu Niilonpoika oli aikansa rikkain vuoritilallinen, sillä hän omisti runsaimman suonen kuuluisaa Kopparbergin kaivosta, joka sittemmin kauvan aikaa hänen mukaansa kantoi nimeä "Maunu Niilonpojan kaivos".
Vanha talonpoikaistaru kertoo hänestä ja hänen huoneestaan:
Hän oli niin ylpeä ja itserakas, ettei hänen vertaistaan ole ollut.