Hänen hevostensa kengät olivat hopeasta ja niiden seimet marmorista.
Valjaissa kiilteli oikeita helmiä ja suitset olivat silkkiä.
Hänen emäntänsä ruumista ei verhonnut ainoakaan lanka, joka ei olisi ollut silkkiä ja hänen sormensa olivat täynnä kultasormuksia.
Mutta hän ei, niinkuin muut ihmiset, syönyt sormillaan, vaan hänellä oli veitsenterä puhtaasta kullasta ja sillä hän pisteli suuhunsa jumalanviljaa. Mutta koska syöminen siten kävi tavattoman hitaasti, täytyi hänen syödä koko päivän. Rasvaisia ruokia hän söi ja niin tavattoman lihava hän oli, ettei emäsika voi olla lihavampi.
Mutta pahansisuinen hän oli ja piiat juoksivat toisensa kumoon ollakseen hänelle mieliksi.
Heillä oli ainoa tytär, mutta se oli oikea rääppänä; hän oli niin laiha, että kuu ja aurinko olisivat saattaneet paistaa hänen lävitsensä, jos hän olisi lähtenyt ulkoilmaan silloin kun ne loistivat, mutta sitä hän ei tehnyt, sillä ihmisten ei pitänyt saada tietää, ketä hän meni tapailemaan ja kuitenkin sen tiesi joka lapsi koko pitäjässä.
Pahaisesta paitaressusta asti oli hän pitänyt torpparin Ollista; silloin oli poika kanniskellut häntä käsivarsillaan ja niin hän vielä nytkin olisi tehnyt, mutta Leena oli kunniallinen tyttö, joka ei tahtonut tuottaa huolta isälle ja äidille.
Käsi kädessä olivat Olli ja Leena astuneet isän eteen ja Olli oli suoraan sanonut, etteivät he voi elää ilman toisiaan, mutta silloin iski Maunu Niilonpoika nyrkkinsä pöytään jotta se halkesi, ja näytti laatikkoa, joka oli täynnä kultarahoja.
Tästä suuttui Maunu vielä enemmän ja virkkoi:
— Mene matkoihisi, Olli Ollinpoika ja palaa sitte, kun minä olen käynyt niin köyhäksi, että olen puutteessa, ennen et saa Leenaani.