Ja kun isän sitte piti eroittaa heidät, kietoi tyttö niin lujasti kätensä Olli Ollinpojan kaulaan, ettei hän päässyt irti, vaikka Maunu Niilonpoika väitti, ettei hän tahtonut. Silloin rupesivat hopeat hänen taskussaan helisemään, mutta tytön riisti hän irti ja hänen kosijansa ajoi hän menemään.
Mutta siitä päivästä pitäin alkoi Leena niin laihtua, ettei häntä olisi samaksi tuntenut, eikä hän koskaan käynyt jaloittelemassa, paitsi illoin, kun hän läksi tapaamaan Olliansa, joka silloin läksi torppaan, vanhan äitinsä luo.
Maunu Niilonpoika sanoi vaimolleen, että hän aikoo karkoittaa Ollin, mutta hänen vaimonsa arveli, että viimeinen villitys silloin tulee ensimäistä pahemmaksi; antaa nuorten olla, koko juttu raukeaa itsestään, sillä tyttöjen tunteisiin ei ole luottamista.
Maunu Niilonpoika jätti siis karkoittamistuumansa, mutta hän murehti nähdessään, että tyttö, jolle hän olisi voinut antaa miten monta taalalaispitäjää tahansa, tuossa suree kuoliaaksi köyhän torpanpojan tähden.
Kun harmi sitte oikein valtasi hänet, meni hän komeihin huoneisiinsa, joiden lattioita peitti kerros hopearahoja ja joiden seinillä riippui lukematon määrä hopeakannuja ja joissa ei kukaan elävä sielu koskaan ollut käynyt paitsi Maunu Niilonpoika itse.
Siellä seisoi myös suunnattoman suuri kirstu, jonka avainta hän kantoi kaulassaan.
Tultuaan hopeakamariin, avaa hän sen kannen.
Mutta hänen silmiään häikäisee niin, että hänen täytyy varjostaa niitä kädellään.
Sillä helmet ja jalokivet ja punainen kulta hohtavat.
Hän seisoo arkun ääressä, ylistäen onneaan: hän on niin rikas, ettei hän koskaan voi tulla köyhäksi! Silloin alkaa suuria pisaroita langeta arkkuun; hän ei tiedä mistä ne tulevat, sillä miksi se itkisi, joka omistaa kaikki? Mutta pisarat lankeavat suurina, raskaina, ja hänestä näyttää siltä kuin kulta mustenisi ja hohtokivien loisto sammuisi… ja kaikki muuttuisi mullaksi, tuhaksi… Hän paiskaa kannen kiinni, vääntää sen lukkoon, rientää ulos ja sulkee oven lukoilla, teljillä ja suurilla salvoilla.