He tahtoivat tietää, mitä Maunu Niilonpoika sanoo tästä kelloasiasta.
Maunu Niilonpoika ei ollut kuullut koko asiasta puhuttavankaan.
Gagnefiläinen kertoi nyt kuninkaan olevan niin julman paljon velkaa lyypekkiläisille, että hänen täytyy lähettää voutinsa kiertämään pitkin maata pyytämään apua.
— Eipähän ole uskaltanut tulla tänne, sanoi Maunu Niilonpoika.
— Meillä hän kävi, sanoi leksandilainen talonpoika, — ja vei pyhät kellomme, jotka ovat sekä kastetut että voidellut ja vihityt, ja nyt me tahtoisimme kysyä Maunu Niilonpojan mielipidettä: pitääkö meidän kärsiä tätä tällaista?
Maunu Niilonpoika laski sormen suurelle nenälleen — Maunu Niilonpoika oli suuri mies, ja jokainen hänen jäsenistään oli suuri — ja istuutui miettimään.
— Ei minun tosin tarvitsisi kysyä keneltäkään neuvoa, sanoi hän, — sillä minä tiedän kaikki itse, mutta lähdenpä sentään Antero Pietarinpojan luo Rankhyttaniin kuulemaan, mitä hän sanoo. Mutta heti kun minä tulen sinne, pannaan siellä toimeen sellaiset kemut, etten minä kahteen päivään pääse kotiin. Mutta te voitte sillaikaa olla täällä, syödä ja juoda minkä jaksatte, sillä täällä on yllinkyllin kaikkea, ja välillä maata.
Miehet kiittivät ja sanoivat, että siihen he kyllä suostuvat, koska kerran Maunu Niilonpoika käskee.
Hän pisti nyt taskuunsa lisää hopearahaa ja tuumi, että kyllä kai hevonen jaksaa, koska kerran hänkin. Tosin se rikkaus hänen mielestään tuntui aika raskaalta, mutta ei hän olisi tahtonut sitä kadottaakaan. Kaksi palvelijaa tuli auttamaan häntä hevosen selkään, mutta he eivät jaksaneet nostaa häntä. Maunu Niilonpoika nauroi ja sanoi, että kyllä kai jokainen käsittää mikä hänessä, rikkaassa miehessä, niin painaa. Sitte kutsui hän kaksi palvelijaa lisää auttamaan ja yksissä voimin saivat palvelijat hänet nyt hevosen selkään. Hän läksi siis matkaan, mutta ravia ei hän ajanut.
Sillaikaa viettivät Gagnefin, Leksandin ja Ålin miehet hauskoja päiviä, he söivät, joivat ja nukkuivat minkä jaksoivat; ja herättyään rupesivat he taas syömään ja siten kuluivat päivät.