Vasta kolmantena päivänä tuli Maunu Niilonpoika punaisena ja pöhistyneenä kotiin.
— Olen juonut paljon viiniä, sanoi hän, — Rankhyttanissa tarjotaan aina viiniä, kun minä tulen sinne.
Hän tuskin pysyi jaloillaan.
— Minä painan niin paljon, sillä olen niin rikas, sanoi hän taas, — levätkää te miehet, minäkin aion levätä huomiseen asti.
Ja miehet lepäsivät.
Mutta seuraavana päivänä istuivat he kaikki neljä pöydän ympärillä arkihuoneessa; olutkannut olivat pöydässä, niinkuin ainakin, mutta nyt olivat sekä miehet että Maunu Niilonpoika sitä mieltä, ettei olut maistunut.
— Nyt saatte kuulla uutisia, puhui Maunu, — joko he ovat vieneet kellot?
— Ei, he odottavat parempaa keliä, sanoi Ålin mies, joka oli käynyt suulaaksi.
— No, sitte minä voin sanoa teille, miten teidän pitää menetellä, hymähti Maunu Niilonpoika. — Kun he tulevat niitä ottamaan, niin antakaa heitä selkään niin paljon kuin he ikinä sietävät, siitä ei kukaan saa teitä kiinni, mutta tappaa heitä te ette saa, sillä se on laissa kielletty, ymmärrättekö?
— Hyvä neuvo, arvelivat miehet.