— Tähän saakka olen vetänyt yhtä köyttä Kustaan kanssa, mutta nyt se ilo loppuu, virkkoi Maunu, pullistaen poskiaan; — hän luulee olevansa mahtava herra siksi, ettei hän koskaan ole joutunut käsikähmään Aspebodan isännän Maunu Niilonpojan kanssa, mutta odottakaa vaan, kyllä se päivä piankin koittaa.
Miehet katselivat häntä ihaillen.
— Jos vaan rahaa ja maatiloja riittää, niin ei pieni kina ikinä pahaa tee — ainakaan Maunu Niilonpojalle.
— Pitäköön kuningas vaan puolensa, sanoi Leksandin mies.
— Koska minä kerran osasin polttaa poroksi kokonaisen kellarin täynnä silavaa keskellä vuorta, kehui Maunu, — niin totta minä nyt saanen herra Kustaa Eerikinpojan talttumaan. En ikinä unohda, miten hän 1528 kohteli meitä tuon taalainjunkkarin tähden.
— Isäni menetti silloin henkensä, sanoi Ålin mies.
— Moni muu menetti henkensä, siksi ettei kukaan puhunut suoraa kieltä. Luulisi toki, että kaikki Långhedenin pohjoispuolella asuvat suuttuisivat, kun kuningas yhtämittaa loukkaa heidän maakuntansa oikeuksia.
— Onko se laitaa, huusi Maunu Niilonpoika, iskien oikean nyrkkinsä vasenta kättään vastaan, — että hän kulkee Brunbäckin joen poikki suurella voimalla ja niin usein kuin häntä haluttaa, kysymättä taalalaisilta ja bergslagenilaisilta lupaa? Kuka valtakunnan herra tai kuningas on ennen uskaltanut tehdä sellaista?
Maunu Niilonpoika pyyhkäisi hihallaan kasvojaan, sillä puhuminen rasitti.
Mutta miehet sanoivat, että hän on aivan oikeassa, hänen neuvojaan he seuraavat, he kyllä muistavat kaikki mitä hän on puhunut.