Abbedissa oli muutamia kertoja ennenkin kääntynyt tuomiorovasti Hannu Braskin puoleen; hän tiesi, että tämä oli yhtä ankara kuin oikeudenmukainenkin; hänen käsiinsä saattoi hän turvallisesti uskoa asiansa.
Hän kirjoitti siis ja pyysi tuomiorovastia niin pian kuin suinkin käymään Vadstenan luostarissa; siellä odotti sangen tärkeä kysymys hänen ratkaisuaan.
Mutta ei ollut millään tavoin valmistettava konfessoria eikä ketään veljistä; sentähden oli kirje lähetettävä heidän tietämättään. Ursula kutsuttiin vielä kerran saapuville.
Hän kertoi, että Kaarinan vanhemmat olivat itkeneet ilokyyneliä saatuaan tiedon siitä huolenpidosta, jota abbedissa osoitti heidän Kaarinalleen; isä tulisi tarkoin noudattamaan, mitä hänelle oli käsketty, ja mitä tytön varjelemiseen tuli, niin tahtoi hän nähdä eivätkö yhdet sepänkäsivarret siihen riittäneet. Hän saapuisi messuun noutamaan tyttöään ja Tukholmasta palattuaan tekisi tarkan selon matkastaan.
"Se kaikki on hyvin, Ursula, mutta tahtoisin, että joku pojistasi seuraisi kappaleen matkaa mukana. Tahdon lähettää kirjeen Linköpinkiin."
"Erik voisi viedä sen."
"Ja tuoda vastauksen tullessaan?"
"Siitä kyllä vastaan."
"Mutta asia on pidettävä salassa."
"Kuten haudassa."