Kristinan täytyi sentähden, vaikkakin raskaalla mielellä, antaa loistavia juhlia; mutta se arvokkuus ja sulo, jota hän silloin osoitti, voitti hänen herralleen ystäviä, joita hän ei kenties olisi muuten saavuttanut koskaan.
Eräässä näistä juhlista herra Knut Eskilinpoika, muuan valtionhoitajanvaaliin Arbogassa osaa ottaneista herroista, sanoi hänelle: "Olen tänään kirjoittanut Sten herralle ja pyytänyt häntä palaamaan Tukholmaan; hänen ei ole kuultava huonoja neuvonantajia, vaan sovittava neuvoston kanssa, silloin toivon kaiken tulevan hyväksi jälleen".
"Minä luulin, että juuri neuvosto se oli kääntynyt pois Sten herrasta", virkkoi Kristina kainostellen.
"Kenties oli niin, mutta mielipiteet siitä, mitä on tehtävä, ovat erilaiset."
"Sanotaan, että täällä on kaksi puoluetta."
"Toinen vahvenee, kun toinen heikkenee; ja minä voin hyvin sanoa, ettei teillä, jalo rouva, ole siinä niinkään vähäinen osa."
"Minullako?" kysyi Kristina vilpittömällä kummastuksella.
"Sten herraa vastaan oikeastaan on ainoastaan hänen nuoruutensa. Mutta te olette osoittanut, että ymmärrystä, työkykyä ja lujaa ja vakavaa tahtoa voi olla nuorillakin, ja voin hyvin sanoa, että sinä lyhyenä aikana, jonka olette oleskellut täällä, on teidän viisautenne ja vaatimaton käytöksenne voittanut herrallenne suuremman voiton kuin hän olisi voinut saavuttaa millään talonpoikaisjoukolla."
Kristinan silmissä loisti kostea kimmellys, kun hän vastasi: "Ilahuttavampia sanoja ei kukaan olisi voinut sanoa minulle ja sydämestäni kiitän teitä niistä!"
"Sten herra tekee kyllä oikein, kun hankkii talonpojat ja vuorimiehet puolelleen", lisäsi ritari. "Mutta linnanherrat ovat tähän asti olleet sangen horjuvia."