"Se lienee vaikea työ, mutta onneksi on muuan henkilö, jota asia koskee lähemmältä kuin Kristina rouvaa."
"Ja hän on?"
"Tämä Pentti!" Ja linnanpäällikkö kertoi, mitä me jo tiedämme.
Kun Kristina kuuli tästä, tahtoi hän välttämättä nähdä ja puhutella pelastajaansa, ja nuori sotamies sai mennä hänen luoksensa.
Molemmat sisarukset kummastuivat hänet nähdessään, niin jaloja piirteitä ei oltu nähty kansanmiehillä… Kuuluiko hän heidän omaan sukuunsa?… Näissä miehekkäissä piirteissä oli Gyllenstjernalainen vivahdus.
Kristina kiitti häntä siitä, mitä hän oli tehnyt hänen hyväkseen. "Tiedän kyllä, että olisitte tehnyt samoin kenen muun puolesta tahansa", sanoi hän. "Mutta se ei vähennä minun velkaani, ja parhaiten luulen sen maksavani, kun saatan teidät tilaisuuteen etsiä hänet, jota sydämenne rakastaa ja jota minun on kiittäminen enemmästä kuin hengestäni!"
Nuori sotamies lankesi hänen jalkoihinsa ja hän ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.
Se oli aivan liian suuri kunnianosoitus, mutta siihen oli sotamiehen ulkonäkö syypää; varmaan oli hän jokin muu kuin minä esiintyi.
Tehtyään vaitiololupauksen sai hän tietää epäillyn ryöstäjän nimen; minne tämä oli vienyt Kaarinan, sitä ei ollut helppo arvata, häntä sai hänen oma viekkautensa ja viisautensa opastaa.
"Olen syntynyt luostarissa, jalo rouva", vastasi Pentti. "Ja huonosti olisin elänyt aikani, ellen olisi oppinut mitään. Olette antanut minulle matkarahoja, minulla on vapauteni toimia miten hyväksi näen, olkaa varma siitä, että olen onnistuva hankkeessani!"