Ilosta säteilevin kasvoin sanoi hän jäähyväiset; hän oli äsken täyttänyt kaksikymmentä vuotta, koko maailma oli avoinna hänen edessään, saattoiko hän epäillä mahdollisuutta löytää etsimänsä? Jos Kaarina olisi seissut linnanportilla ja odottanut häntä, ei se olisi häntä ihmetyttänyt, pikemmin harmittanut, kun etsittävä löytyi niin pian; hän tahtoi mielellään taistella ja saada rakastettunsa voiton palkaksi.
Kaarina ei seissutkaan linnanportilla odottamassa; Pentti oli saava toivonsa täysin määrin täytetyksi.
Mutta kun hän oli mennyt, sanoi Cecilia rouva: "Katsoitko hänen käsiään, Kristina?"
"Ne olivat voimakkaat ja punaiset."
"Niiden muoto oli sellainen, jollaista tapaa ainoastaan muutamissa aatelissuvuissa, erittäinkin Gyllenstjernan." Kristinan sydän vuoti verta hänen ajatellessaan Kaarina parkaa. Mikä kohtalo häntä odotti, kun hän oli joutunut niin tunnottoman ihmisen kuin tuon Knutin käsiin?
"Mitä sinä olisit tehnyt, Kristina?"
"Tappanut itseni!"
"Aseitta?"
"Aina löytää jotakin, kun vakavasti tahtoo, ja minä luotan siihen, että Kaarinakin tekee niin."
Mutta päivät ja viikot kuluivat, Kaarinaa ei kuulunut eikä hänen etsijäänsä, ja Kristina rouva sai pian muita ja tärkeämpiä asioita ajateltavakseen.