Itse muistutti hän enemmän luurankoa kuin elävää ihmistä. Melkein lihattomat luut roikkuivat jotensakin holtittomina hevosen selässä. Näytti kuin ruumis olisi ollut seiväs, pari varpua käsivarsina, ja tällä ristikolla riippui korea, melkein pramea ritarinpuku. Kasvojen laitteeseen oli varmaankin Erik herralla oma osansa, niin nuorekkailta ne näyttivät loitolta katsoen, töyhdötetyn hatun alla, mustien kiharain alla, jotka tekivät ne vielä silmiinpistävämmiksi.
Talonpojat katselivat häntä ihaillen, ne, jotka tunsivat hänet ennen, eivät tunteneet häntä enää, ja ne, jotka näkivät hänet ensi kerran, tuumivat hänen näyttävän enemmän linnunpelättimeltä kuin korkealta herralta.
Poloinen vanha herra, kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut olla kaikesta erillään, mutta Kirsti rouva ja Kustaa herra olivat ensi kerran lyöneet tuumansa yhteen; molemmat olivat sanoneet, että hänestä täytyi tulla valtionhoitaja, ja silloin ei auttanut sanoa vastaan. Edellinen oli luvannut kantaa enemmän kuin puolet taakasta, jälkimäinen vapauttaa hänet siitä tykkönään; tulevaisuus sai ratkaista, kumpi heistä oli pääsevä hallitsevaan asemaan.
Nuoremmat aatelismiehetkin luopuivat pian hänestä, sellaista valtionhoitajaa ei tahdottu saada, ja muutamien päivien kuluttua ainoastaan papit ja vanhat ylhäisaatelit asettivat hänet "nuoren penikan" Sten Svantenpojan edelle.
Kaupunki vilisi ihmisiä täytenään, kaikki odottivat levottomasti huomispäivää (toukokuun 18 päivää). Sanottiin, että itse arkkipiispakin tulisi puhumaan, ja kaikki olivat uteliaat kuulemaan hänen mieltään.
Sten herra oli majoittunut vaatimattomaan majataloon kaupungin ulkopuolelle, mutta niin pian kuin hänen saapumisensa tuli tunnetuksi, tuli väkeä kaikista kansanluokista häntä tapaamaan. He tahtoivat kuulla hänenkin puhuvan. "Minun ajatukseni tunnette!" sanoi hän. "Ettekö nyt tahdo kuulla mitä arkkipiispalla ja herroilla on sanottavaa?"
Mutta talonpojat arvelivat, ettei tori ollut riittävän suuri niin paljoille kuulijoille; jos sentähden Sten herra tahtoi pitää puheensa Kuninkaanniityllä, niin saattoivat ne, jotka enemmän pitivät hänestä, mennä sinne, herrojen puolueen jäädessä torille.
Monet tahtoivat kuulla kumpaakin puolta; sentähden päätettiin, että alhaalla Kuninkaanniityllä oli puhuttava tuntia myöhemmin kuin torilla.
Suurella loistolla meni arkkipiispa raatihuoneelle, kansa kokoutui ympärille nähdäkseen hänet, ja silloin sanottiin siksi ääneen, että hänkin sen kuuli: "Kuinka hän on vanhettunut!"
Samat sanat oli hän itse sanonut moneen kertaan, mutta häntä ei miellyttänyt, että muutkin toistivat ne, ja sentähden leimahti puna kalpeille, sairaalloisille poskille, korkea, hieman kumarainen vartalo ojentui suoraksi, ja ylipapin arvokkuudella tervehti hän lukuisia neuvosherroja ja muita rauhanpuolueeseen kuuluvia ritareita, jotka raatihuoneen portailla ottivat hänet kumarrellen vastaan… Kun katse tutkivasti tarkasteli parvea kauttaaltaan, tunsi hän heidät kaikki… He olivat hänen nuoruudessaan olleet nuoria, kunnianhimoisia ja pelottomia; nyt olivat useimmat melkein ukkoja; mihin olivat loistavat nuoruudentoiveet hälvenneet? Tuuli oli ne vienyt… Urhakka nuoruuden rohkeus, joka luuli pystyvänsä kaikki esteet voittamaan?… Se oli langennut lehtien tavoin syysmyrskyssä… Kas, noita velttoja piirteitä, nipottavia suupieliä… Ah, Jaakko Ulfinpoika kohosi vieläkin tuumaa korkeammaksi, näiden kaltainen ei hän tahtonut olla… Ketterin askelin nousi hän portaita ylös; portaiden yläpäässä seisoi herra Erik Trolle, melkein kaikkien muiden irvikuvana… ja tällainen oli se seurue, jonka keskellä hänen oli astuttava kansan eteen, näiden puolesta hänen oli puhuttava, ainoastaan heidän, sillä ketään nuoria ei ollut joukossa, sanottiin heidän kaikkien menneen Kuninkaanniitylle.