Kuului naurua ja murinaa vuoronperään; muutamain mielestä oli lähtö sangen hassunkurinen, toiset arvelivat, että valepukuiset munkit olisivat kernaasti saaneet jäädä paikoilleen ja sanoa ääneen, mitä olivat kuiskutelleet rahvaan korviin; mutta täten tulivat ajatukset kääntyneiksi pois siitä, mikä oli kokouksen tarkoitus. "Se kai saa jäädä toiseen kertaan", sanottiin.
Muutamat suurtalonpojat, jotka Sten tunsi persoonallisesti, sanoivat hänelle: "Ottakaa linnat älkääkä hellittäkö niitä; me kyllä pidämme selkänne vapaana!"
Nuoret neuvosherrat olivat samaa mieltä. Örebro ja Tukholma olivat jo heidän käsissään. Kalmari oli tärkein saada haltuun. Nuori Kustaa Kristerinpoika tarjoutui omin miehin tekemään äkkiyllätyksen ja valtaamaan linnan. Sten herra suostui siihen hieman epäröityään; itse tahtoi hän tehdä retken pitkin rannikkoa.
Niin päättyi Upsalan kokous. Sten Sture palasi Tukholmaan, aikoen sieltä lähteä suunnitellulle retkelle etelään.
Sten herran ollessa poissa olivat isä Johannes ja Kristina ehtineet tehdä tuttavuutta keskenään. Johannes oppi Kristinassa tuntemaan naisen, joka jo oli varustautunut taisteluun. Hän oli avioliittonsa alusta alkaen pyhittänyt elämänsä korkeille velvollisuuksille; Sten herra ei tarvinnut ainoastaan uskollista, rakastavaa puolisoa, vaan myös työtoveria, joka jakoi hänen huolensa ja vaivansa.
Molemmat olivat omistautuneet isänmaan palvelukseen, molemmat olivat valmiit taistelemaan ja kaatumaan sen puolesta.
Kun siten tähtää katseensa elämän suuriin tarkoituksiin, näyttävät kaikki tavalliset suhteet äärettömän pieniltä; niissä askaroi sentähden, että ne ovat renkaita kokonaisuudesta, mutta mikään rengas ei saavuta etusijaa toisista; kokonaisuuden tasaisen, sopusuhtaisen kehityksen täytyy olla työn maalina. Isä Johannes muisteli mielessään naisihanteitaan, mutta kukaan heistä ei ollut Kristinan kaltainen, ja kuitenkaan ei hän tahtonut myöntää, että hän oli näitä korkeammalla; erotuksen täytyi siis johtua erilaisista olosuhteista. Ihmeelliseltä tuntui kuitenkin kuulla kahdeksantoistavuotiaan naisen olevan täysin valmistuneen tuleviin taisteluihin. Kuvitelmissaan näytti hän aavistavan uhkaavaa tulevaisuutta, mutta hän katsoi sitä kohden marttyyrin iloisella varmuudella, että kuolema on voiton kruunu; hän kulki vaaroja vastaan kirkkain ja avoimin otsin ja ikäänkuin luottavasti julistaen: "Katso, Herran palvelijatar!"
Kristinalle oli isä Johannes viisaudenlähde, josta hän ammensi vastauksia kysymyksiinsä ja lohdutusta epäilyksissään. Nuorekas voima uskoo tavallisesti itsestään liian paljon, sillä ei ole kärsivällisyyttä odottaa, se tahtoo astua sallimuksen sijaan. Mutta nöyrä mieli on altis opetuksesta ojentumaan, ja kun hurskas pappi kertoi Kristinalle, kuinka kokemus oli hänelle opettanut, että kansan samoin kuin yksityistenkin koettelemukset ja vastoinkäymiset ainoastaan ovat keinoja kaikkivaltiaan kädessä hänen suurten tarkoitustensa toteuttamiseksi, silloin taivutti hän nöyrästi päätänsä ja sanoi: "Minä, hupakko, kun luulin ymmärtäväni moista ja sisimmässä sydämessäni kapinoin Jumalan johdatusta vastaan."
"Ajatelkaa, että hänelle on tuhannen vuotta niinkuin yksi päivä, rangaistus ja palkinto ei jää siltä tulematta, vaikka se viipyy; jollei se tapahdu meidän aikanamme, tapahtuu se jälkeentulevaistemme aikana. Sen tähden sanotaan sanassa: 'Isäin pahatteot tulevat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen'."
"Se on totta!"