"Minun mieltäni painavat suruiset aavistukset!"
"Katso tuonne ylös, rakas herra", vastasi Kristina ja viittasi kirkkaan siintävälle suvitaivaalle.
"Hän kaiken kääntää parhaaksemme,
kun häneen luomme toivehemme!"
"Olet oikeassa!" vastasi Sten. "Jos olen tehnyt kaiken voitavani päästäkseni Ruotsin valtionhoitajaksi, niin tietää Jumala ja pyhä neitsyt, etten ole sitä tehnyt niinkään maallisten etujen tähden, vaan uskollisesta rakkaudesta."
"Niin, uskollista rakkautta Ruotsin maalle ja kansalle olemme kerran ennen luvanneet, mutta uudistamme lupauksemme tänään emmekä varmaan tule sitä koskaan pettämään."
"Kun sinä olet rinnallani, tunnen itseni vahvaksi."
"Ei, Sten! Meidän täytyy olla vahvoja kunkin kohdaltamme", vastasi
Kristina tuskallisesti. "Ajatteles, jos Hän vaatii sitä!"
"Silloin auttaa hän varmaan sitä, joka jää yksin", vastasi Sten ja suuteli häntä otsalle.
Mutta kun hän oli mennyt, lankesi Kristina polvilleen ja rukoili… rukoili, kuten suurimmassa hädässä rukoillaan, sen puolesta, joka hänelle oli rakkain maan päällä; rukoili menestystä sille suurelle tehtävälle, jota hän oli mennyt ottamaan suoritettavakseen, ja siunausta sille kansalle, jonka isäksi hän oli tuleva…
Ja kun ilohuudot linnan edustalla ilmaisivat hänelle, että Sten Sture nuorempi oli valittu Ruotsin valtionhoitajaksi, silloin rukoili hän tälle voimaa, että hänestä tulisi arvokas jälkeläinen suurille edeltäjilleen, ettei hän koskaan ryhtyisi mihinkään väärään tekoon, ei tuntisi kateutta eikä ynseyttä; antaisi mielellään anteeksi, vaatisi enemmän itseltään kuin muilta ja ennen kaikkea ei koskaan tekisi tekoa, jota tarvitsisi salata itseltään tai maailmalta.