3.
VAARALLISET KIRJEET.
Kun herra Knut Alfinpoika otti luullun Kristinan käsivarsilleen ja riensi hänen kerallaan pois, seurasi tämä vastustelematta; olihan pelastettava rakas rouva, eikä Kaarina pelännyt lainkaan omasta puolestaan.
Lähimmässä kadunristeyksessä odotti kolme satuloitua hevosta ja palvelija. Nuori nainen nostettiin yhden hevosen selkään, Knut herra ja palvelija ottivat kumpikin omansa, ja nyt lasketettiin hurjinta nelistä eteenpäin.
Niin jatkettiin ratsastusta pysähtymättä useita peninkulmia; ei puhuttu sanaakaan; oli ilmeistä, että ryöväri pelkäsi, että häntä ajetaan takaa, pelko lamautti hänen kielensä.
Yö oli jotensakin synkkä, matka kävi vuoroon raivattua tietä, vuoroon metsätietä myöten; Kaarinalle olivat ne aivan tuntemattomia; opas sitä vastoin näytti olevan aivan varma asiastaan.
Vihdoin pysähdyttiin erään pitkän rakennuksen eteen; toinen miehistä puhalsi pilliin. Kohta sen jälkeen avattiin matala tuvanovi ja soihdun loimo valaisi pimeään yöhön.
"Älkää peljätkö, ihanin ruusu!" virkkoi Knut herra nostaessaan Kaarinan satulasta; "teille ei tehdä mitään pahaa; rakkauttanne en ole koskaan epäillyt enkä sentähden ole teille nyreissäni siitä mitä on tapahtunut."
Kaarinan täytyi nauraa itsekseen, sillä jalon ritarin puhuessa kuuli hän tämän äänen vapisevan, joko sitten pelosta tai jostakin muusta tunteesta.
"Te itkette, rakkahin!" jatkoi hän. "Oi, Kristina, sanokaa minulle, itkettekö kaipauksesta!"