"Väsymyksestä!" kuiskasi toinen.
"Minä kurja, kun en sitä ajatellut!" Hän vei saaliinsa nokiseen tupaan; sen perällä oli kamari, joka oli hieman siistimpi.
Talon ainoat asujamet näyttivät olevan mies ja nainen; viimeksimainittu katseli Kaarinaa epäilevin katsein, mies lähti ottamaan hevosia haltuunsa. Opas tömisteli palelevia jalkojaan ja vaati lämmintä olutta.
Sillävälin oli Knut herra puuhaillut matkalaukkunsa ääressä ottaen sieltä muutamia viinipulloja ja ruokatavaroita. Kaarina seisoi epäröiden, heittäisikö hän nyt pois valepukunsa; mutta silloin saatettaisiin hänet ajaa ulos keskellä yötä, ja hän kaipasi lepoa. Hänen katseensa sattui kamarin oveen, siinä oli avain lukossa tuvan puolella jos hän ottaisi sen pois ja sulkisi sisäpuolelta, olisi hän turvassa. Teko seurasi tuumaa, ja hän oli yksin.
Kohta naputti Knut ovelle; hän kehotti juomaan ainakin lasin viiniä.
"Ei!" oli ainoa vastaus, minkä hän sai. "Antaa hänen nukkua!" kuuli Kaarina toisen sanovan; "ajatelkaa, että meillä on huomenna pitkä matka."
Kaarina katseli ympärilleen, voisiko hän täältä paeta; mutta kamarissa oli ainoastaan pieni lyijyikkuna, joka oli ylhäällä seinällä. Pienellä öljylampulla, joka paloi pöydällä, valaisi hän huoneessa ympäriinsä, nähdäkseen eikö ollut mitään muuta ulospääsyä, — ei, ei mitään. Hän kuuli, että miehet olivat tuvassa asettuneet ruualle; he puhuivat hiljaa, luultavasti siksi, etteivät häntä häiritsisi. Hän tunsikin itsensä sangen väsyneeksi, vuode näytti jotakuinkin houkuttelevalta, ja hän aikoi painautua pitkäkseen hetken levätäkseen, ei suinkaan nukkuakseen.
Mutta nuoruus otti oikeutensa; hän nukkui raskaasti, ja kun hän heräsi, loisti aurinko jo pienestä lyijyikkunasta. Oli sangen merkillistä, hän ei tiennyt, oliko hän uneksinut vai todellakin kuullut ulkoa kiihkeitä ääniä, aivan kuin useampain henkilöiden kiivasta puhelua; hänestä tuntui kuin he olisivat painiskelleet keskenään, mutta sen jälkeen oli tullut hiljaista eikä hän tiennyt mitään enempää.
Nyt ei hän kuitenkaan enää tahtonut kantaa väärää lippua; hänen täytyi tosin pukeutua Kristina rouvan turkisvaippaan, koskei hänellä ollut mitään muutakaan päällysvaatetta, mutta omat kasvonsa tahtoi hän näyttää, se tekisi käänteen asiassa. Sentähden astui hän hunnutonna tupaan.
Siellä makasi hujanhajan rikkilyötyjä savipulloja ja pikareita, ylösalaisin kaadettu pöytä oli sysätty nurkkaan; kaikki osoitti, että oli tapahtunut taistelu.