"Se ei siis ollut unta", ajatteli Kaarina; "olen todellakin kuullut sen, mutta ainoastaan unenhorroksessa."
Tuvassa ei ollut ketään; hän sai tilaisuuden katsella ympärilleen; hän oli nähtävästi jossakin huononpuolisessa majatalossa, mutta missä? Ulkoa näkyi ainoastaan metsää, korkeaa petäjikköä ja hongikkoa.
"Jospa voisin päästä pakoon?" Se ajatus iski hänen päähänsä kuin salama; hän avasi oven; hänen edessään oli; metsä; hän otti muutamia arkoja askelia ja alkoi sitten juosta minkä jaloista lähti.
"Seis!" kajahti uhkaava ääni.
Mutta se ainoastaan siivitti hänen askeliaan.
Nyt alkoi ajo; otus parka oli pian pyydystetty; hän oli: kaatunut ja loukannut jalkansa; nyt täytyi hänen alistua siihen, että roteva mies otti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet takaisin tupaan; mutta häntä ei viety kamariin, jossa oli viettänyt yönsä, vaan ylös pahanpäiväisiä portaita pieneen ylishuoneeseen, jossa mies laski hänet varovasti maahan. "Luulenpa, että pakohoureet ovat haihtuneet päästänne", sanoi hän itsetyytyväisesti naurahtaen.
"Millä oikeudella pidätte minua täällä?" kysyi Kaarina.
"Siihen saa ritari itse vastata."
"Pyytäkää sitten häntä tulemaan!"
"Tahtoa ei kyllä puutu", sanoi mies luoden häneen ilmeisesti ihailevan katseen. "Mutta hänelle on tullut esteitä."