Hän ratsasti pois varhain aamulla. Kaarina toivoi seuraavana yönä voivansa pujahtaa tiehensä, hänen jalkansa oli nyt aivan terve, mutta, hän oli ollut siksi varovainen, että oli salannut sen, hälventääkseen Brita muorin epäluuloja.
Muutamia tunteja myöhemmin kuuli hän ääniä ulkoa, useampia ratsastajia pysähtyi pihalle ja astui ratsailta. Joukon esimies astui sisälle tupaan ja kysyi jaloa herra Knut Alfinpoikaa.
"Ei täällä ole! En ole kuullut sellaista nimeä koskaan ennen", murisi
Brita muori.
"Viiden haavan kautta, olette kyllä kuullut ja tiedätte, ketä tarkoitan!" huusi mies vimmastuneena. "Pian, sano minulle, missä hän on, tai minun kelpo miekkani vaientaa kavalan kielesi ainaiseksi."
"Ankara ritari, älkää tehkö minua onnettomaksi!" ulvoi eukko. "Mitä tahdotte tietää?"
"Enkö ole jo sanonut sitä?"
"Hän lähti täältä viikko sitten."
"Mihin?"
"Sitä en tiedä! Kaksi miestä nouti hänet, hänet pakotettiin seuraamaan vastoin tahtoaan."
"Niinkö…"