Ritari puhui asiasta kruununprinssille ja tämä nauroi makeasti tuumalle. Jos Knut herra onnistui yrityksessään, olisi kyllä Kööpenhamina riittävän vahva suojelemaan häntä saaliineen.
Mutta sen jälkeen alkoi Kaarle herran mieli palastaa sieppaamaan saalis veljeltä pois. Hän ei ollut koskaan uskonut tämän vakuutuksia, että Kristinan sydän oli ollut hänen ennenkuin Sten Sturen. Veljekset eivät olleet koskaan olleet ystävykset keskenään; ainoa yhdysside heidän välillään oli nykyään kirjevaihto Knutin ja sisaren välillä. Mutta kirjeet osoittivat heikkoa luonnetta ja huikentelevaa mieltä; Knutin arvoa sukulaisten silmissä alensi yhä enemmän se, ettei hänestä tullut mitään, vaan hän ajatteli ainoastaan huvituksiaan; mitta tuli kukkuroilleen, kun hänet Sten Sturen häiden edellä melkein karkoitettiin valtakunnasta.
Hän oleskeli sen jälkeen Skånessa, kantaen kostoa. Hän oli kirjevaihdossa Tukholmassa ainoastaan Pernilla rouvan kanssa, ja tämä ilahutti häntä sellaisilla uutisilla kuin ettei Kristina rouva ollut onnellinen, että hän oli käynyt sangen vakavaksi ja muulla sellaisella.
Niiden tuttavuuksien joukosta, joita hän oli tehnyt Kööpenhaminassa käydessään, kiintyi hän etupäässä herra Erik Abrahaminpoikaan, tähän juonittelijaan, joka voittaakseen takaisin sen, mitä hänen appensa perilliset olivat vääryydellä menettäneet, alentui mitä alhaisimpaan imarteluun ja koiran tavoin nuoli kättä, joka löi syyttömästi.
Hänelle uskoi Knut aikeensa ryöstää pois Kristinan; Erik herra vastasi nauraen, että jollei Knut olisi hänen ystävänsä, ehättäisi hän ennemmin, sillä vaikka Kristina olikin hänen sukulaisensa, tunsi hän itse halua tekemään samoin, niin suuresti hän miellytti häntä.
Kaarle ritari oli toinen, jolle salaisuus uskottiin. Kristinan täytyi totisesti olla harvinainen kaunotar, koska kaikki olivat häneen niin ihastuneet! — Hän oli ollut mukana laatimassa urotyön suunnitelmaakin; hän tiesi siis, missä veli tulisi pysähtymään matkalla; niin pian kuin saalis temmattaisiin häneltä pois, lähetettäisiin heti pikaviesti Kaarle herralle, joka kohta saapuisi ottamaan sen haltuunsa. Ryövärit olivat saaneet hyvän maksun, ja he tekivät tehtävänsä herransa tyytyväisyydeksi. Knut herra istui vankeudessa Nyköpingin linnassa ja luuli kaiken tapahtuneen vihollistensa puuhasta.
Kun ritari huomasi, ettei hänen käsiinsä ollutkaan joutunut Kristina rouva, vaan ihmeen ihana neitonen, unhotti hän harminsa epäonnistuneen valtiokaappauksen johdosta antautuakseen ainoastaan ihailulleen ja orastavalle rakkaudelleen. Monia kauniita naisia oli hän nähnyt, mutta ketään niistä ei voinut verrata Kaarinaan, paitsi Dyvekaa; mutta hän ei ollut enää nuori. Kaarle herra ei voinut edes lyhyeksikään aikaa erota valloittajastaan immestä; hän tahtoi aina olla varma, että Kaarina oli hänen hallussaan, ja niin vei hän hänet mukanaan. Hän mukautui yksin tytön oikkuihin, ettei hän saanut tätä nähdä; hän ei tahtonut kieltää tältä mitään, kunhan vain saavuttaisi hänen rakkautensa mihin hintaan tahansa.
Nämä suloiset unelmat täytyi nyt kuitenkin joksikin aikaa sysätä syrjään, veli täytyi tyydyttää ja Tanskan etuja edistää.
Aamulla saapumisensa jälkeen, kun hän ensin oli keskustellut kahdenkesken Pentin kanssa, lähti hän vankilaan Knut herran luo.
Tämä puhkesi kiihkeään itkuun hänet nähdessään. "Sinä täällä!" huusi hän. "Silloin odottaa minua surma ulkona oven edessä."