Kesti muutamia minuutteja, jonka jälkeen pieni luukku tosiaankin avattiin. "Täällä on ollut joku äskettäin", virkkoi palvelijatar. "Paikka oli raivattu niin puhtaaksi, että se pisti heti silmiin."
Ankara rouva kalpeni harmista, se oli suurempi nöyryytys kuin hän saattoi sietää. "Luovutan teille oman makuukamarini ja vartioin itse oven edessä!" sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä.
"Teidän asianne on määrätä", vastasi Kaarina, "minun noudattaa tahtoanne."
Uusi huone, jonne hänet vietiin, oli yhtä porraskerrosta alempana, Pernilla rouvan oman sänkykamarin takana; täällä ei hän voinut toivoa enää Penttiä näkevänsä, mutta hän oli myös vapautunut ritarista, ja mahdollisuus päästä pakoon oli suurempi kuin ylemmässä kerroksessa, jossa suuret rautaovet pidettiin huolellisesti sulettuina ja ikkunasta saattoi nähdä ainoastaan pihamaalle.
Pernilla rouva vakuutti, että täällä saattoi hän olla täydessä turvassa kaikilta vakoilevilta katseilta ja epämieluisilta vierailuilta. "Suuremmaksi varmuudeksi tahdon itse pitää avaimen", sanoi hän, "ja katsoa, ettei mitään tule teiltä puuttumaan."
Kaarina kuuli hänen sulkevan oven jälkeensä. Ja Kaarina istui kuin lintu häkissään, vuodattaen vetreitä vesiä; sinä iltana itki hän itsensä nukuksiin.
Kun Pernilla rouva kertoi ritarille mitä oli tapahtunut ja ivallisesti lisäsi, että hänen täytyi tuntea suurta osanottoa katumuksentekijätärtä kohtaan, niin ritari punastui korviaan myöten ja kysyi kiihkeällä uteliaisuudella, kukahan kutsumaton todistaja mahtoi olla.
"Se on minulle aivan käsittämätöntä", sanoi Pernilla, "ja merkillisintä on, etten ole koskaan kuullut tästä salaluukusta, jonka kautta saa tietää mitä haluaa."
"Se voi vastaisuudessa olla teille hyödyksi."
"Mutta se on vahvistanut epäluuloani, että nunnalla on kirjeet hallussaan."