Hän avasi salaoven ja viittasi Kaarinaa seuraamaan. Se vei suureen huoneeseen, jossa oli lasi-ikkunat torille päin. Tyttö päästi ilohuudon. "On kuin olisin kotona!" sanoi hän.
"Missä on kotinne?"
Kaarina ei tiennyt, oliko hänen vastattava kysymykseen; paras sentähden vaieta.
"Oletteko aatelisneitsyt?"
"Ottaisitteko minut silloin suojelukseenne?"
"Ettekö seuraa ritaria mielellänne?"
Mitä oli hänen vastattava?… "Hän tahtoo ainoastaan minun turmiotani!" kuiskasi hän hiljaa.
"Askarrelkaa täällä niin hyvin kuin voitte; saammepahan toiste puhella."
Pernilla rouva meni ja Kaarina jäi yksin.
Ankarinkaan tutkinto ei ollut vienyt mihinkään, kirjeitä ei löytynyt nuoren tytön hallusta, ja koskei hänellä ollut yhteyttä kenenkään kanssa, ei hän ollut voinut niitä jättää kenellekään hallustaan.