Se ärsytti ritaria, mutta vieraassa maassa täytyi hänen olla varovainen; tyttö saattoi saada tilaisuuden päästä häneltä pakoon. Täytyi olla varuillaan, jos he kohtaisivat joitakin matkalaisia. Pikku Kaarina olikin luottanut siihen, mutta heitä vastaan tuli ani harvoin korkeintaan parisen miestä ja hekin näyttivät kaikkea muuta kuin taistelunhaluisilta. Hänen toiveensa näyttivät pahoin menevän myttyyn.
Myöhään illalla saapuivat he Mariefrediin. Niin ylhäinen herra olisi voinut saada yösijan itselleen ja palvelijoilleen luostarissa, mutta hän ei uskaltanut, vaan mieluummin sijoittui viheliäiseen majataloon kaupungin ulkopuolelle.
Nuori hovipoika oli melkein puolikuoliaana väsymyksestä; palvelija Pentti kantoi hänet käsivarsillaan sisälle majataloon; hänet pantiin penkille ja tyyny pään alle. "Jää tänne luokseni!" kuiskasi Kaarina.
"Kukaan ei saa minua täältä hengissä", vastasi Pentti.
Ritari pyysi jotakin syödäkseen, mutta saatavissa oli tuskin mitään ja hän tuli siitä yhä huonommalle tuulelle. Hänen käskystään tuotiin lattialle olkikupo, hän heittäytyi olille pitkäkseen ja käski Penttiä menemään toveriensa luo.
Silloin kohotti hovipoika päätään. "Odota, minä tulen mukaan."
"Sinä jäät tänne!" huusi ritari vimmoissaan.
"Silloin jää hänkin."
"Miksi?"
"Suojelemaan minua."