Ritari palasi kiroillen makuukselleen.
"Kas tuossa!" sanoi Kaarina ojentaen puukon Pentille. "Puolusta minua, jos niin tarvitaan!"
Sitten vaipui hän tyyneen uneen, mutta ritari ei tehnyt niin; ainakin kaksikymmentä kertaa kohottautui hän katsomaan kutsumatonta vartijaa, joka yhä istui samalla paikalla veitsi kädessään.
Mutta aamun koitteessa pysähtyi vielä muuan ratsu majatalon eteen ja ratsailta laskeutui varovasti vanha munkki ja astui tupaan.
Hän lähestyi ritaria nöyrästi ja pyysi pientä lahjaa veljeskunnalleen.
Kaarina kiepsahti heti pystyyn; hän oli tuntenut isä Laurentiuksen.
"Minä en anna mitään!" huusi ritari.
"Ja te, nuori hovipoika?"
"Annan kaiken, mitä minulla on, kunnianarvoisa isä." Ja hän otti muistokoteloisen, jota hän kantoi povellaan ja johon oli kätketty pyhäinjäännös. "Siunatkaa minua, isä!"'
"Ole huoletta, tyttäreni!" kuiskasi munkki salavihkaan ja lausui sitten pyhät sanat.