Ritari näytti olevan hämillään. "En tahdo olla huonompi kuin palveluspoikanikaan", sanoi hän ja pani muutamia tukaatteja munkin käteen.
Tämä kätki ne nopeasti. "Aiotteko mennä Arbogan joen ylitse?" kysyi hän.
"Miksi sitä kysytte?"
"Minä aion mennä samaa tietä, ja puhutaan kovista tulvista."
"Silloin täytyy kahlata ylitse."
"Siihen lienee se liian leveä. Mutta sitähän te ette voi tietää.
Puheestanne kuulee, ettette ole ruotsalainen, herra."
"Kuinka tahansa, aion mennä ylitse."
"Minä teen seuraa", vastasi munkki. "Minua ilahuttaa, ettei tarvitse matkustaa yksin."
Ritari ei rohennut kieltää tätä pyyntöä, mutta hän ei paljoakaan välittänyt seurasta; hänestä näyttivät melkein vaarat lisääntyvän; hän epäili Penttiä, munkkia, kaikkia, keitä kohtasi.
Matkalla lauttauspaikalle käski hän ankarasti palveluspoikaansa seuraamaan itseään; mutta niin pian kuin he olivat joutuneet kuulomatkan päähän, sanoi hän Kaarinalle, ettei hän enää kauemmin sietänyt tämän kylmyyttä; Kaarinan oli sanottava, tahtoiko kuulua hänelle.