"Olen etsinyt munkkia kaikkialta", sanoi hän, "mutta häntä ei löydy mistään."
Niin äänessä kuin katseessakin oli surun ja epätoivon ilme; se sai heltymään kovimmankin sydämen.
"Sinä olet väsynyt, lapsi parka", sanoi hän. "Mene heti levolle." Hän kuiskasi käskynsä eräälle piikasistaan ja tämä viittasi hovipojan seuraamaan.
Sillävälin keskusteli ritari nuorten neitsytten kanssa, mutta hän piti tarkoin silmällä Kaarinaa, ja kun tämä oli taasen menemäisillään, huudahti hän jotensakin kiihkeästi: "Pentti!"
Kaarina tosin hätkähti, mutta loittoni yhä kääntämättä edes päätänsäkään.
"Siinä näette, mikä uppiniskainen mieli hänellä on, mutta kyllä minä sen pian masennan", sanoi ritari ja riensi hänen jälkeensä. "Etkö kuullut, että minä huusin?"
"Se ei ollut minun nimeni!"
"Ei sinun?"
"Sanokaa se ääneen!"
"Kaarina!"