"Ja Johannes piispa?"
"Hän kenties aavisti asian oikean laidan, mutta ei siitä kysellyt koskaan. Väkeni tahtoi tehdä minut ylipapikseen; minä kieltäydyin kauan… mutta annoin vihdoin perään…"
Kuului murinaa kautta salin.
"Toivoin voivani johdattaa heidät oikealle tielle, valistaa ja parantaa heitä… Alussa kävi kaikki hyvin… saarnani suuntautui siihen, että meidän on elettävä kuten opetammekin, ken ei tee niin, hän on väärä opettaja."
"Eikö kristinoppi opeta samoin?"
"Omituista kyllä, huomasin pian, että olin ammentanut raamatusta ne opit, joita saarnasin. En muista nyt, kauhistuinko siitä vai ihastuin; kuulijani kuuntelivat minua kauan, mutta se, että on annettava anteeksi vihamiehilleen, rukoiltava niiden puolesta, jotka meitä vihaavat ja vainoavat, se herätti heissä ynseyttä ja harmia. He sanoivat minun saarnaavan uutta oppia. Minä en voinut sitä kieltää, mutta sanoin heille, että tein niin syvimmästi vakuutettuna tämän opin totuudesta… Siitä hetkestä vetäytyivät he minusta pois yhä enemmän. Ne, joilta kysyin syytä siihen, vastasivat, että he luulivat minun olevan salaisessa yhteydessä veljeni kanssa ja ajavan hänen asioitaan. Eräänä päivänä sanoin heille, että olin täysin vakuutettu, että Kristuksen oppi oli ainoa tosi ja oikea, ja minä tahdoin mielelläni todistaa, että niin oli, jos he tahtoivat kärsivällisesti kuunnella minua. Monet menivät tiehensä, mutta minun täytyy tunnustaa, että suurin joukko jäi…
"Saarnasin heille ulkona metsässä vähintäänkin kerran viikossa, ja voin hyvin sanoa, että kuulijaini luku lisääntyi… Niin jatkui lähes viisi kuukautta; jos olisin saanut jatkaa yhtä monta vuotta, olisi työlläni kenties ollut menestystä; mutta silloin onnettomuudeksi tuli kaksi munkkia samoilemaan niille seuduin. Olen tuntenut muutamia sellaisia rehellisiä ja oikeinajatteleviakin, mutta olen myös nähnyt veitikoita heidän joukossaan, ja nämä olivat pahimpia; he kylvivät rikkaruohoa vainiooni, he saarnasivat Kristusta ja elivät syntistä, häpeällistä elämää… He olivat pettäneet minut kuten kaikki muutkin; me melkein hukutimme heidät hyvänsuopiin lahjoihin… En huoli sanoa teille, kuinka he niistä meitä kiittivät… No, me ajoimme heidät pois… mutta silloin oli luottamus lopussa… Minua hävetti, kun olin antanut narrata itseäni, ja seurakuntani vetääntyi minusta pois… Täällä on äskettäin mainittu hirveä uhripäivä, jolloin ritari Turenpojan nuori tytär oli vähällä saada surmansa… Olin saanut siitä tiedon ja riensin sinne… Turhat olivat kaikki rukoukseni ja esitykseni… minunkin syntini olivat sovitettavana, omat ja monien muiden!… Kysytte onko useampia sellaisia uhreja tapahtunut, ja minä sanon teille, ettei mene ainoatakaan vuotta ilman jotakuta sellaista, tosin ei niin suurta, mutta kuitenkin riittävää täyttämään jokaisen mielen pelolla ja kauhulla. Ja uskokaa sanani, niin tulee jatkumaan siihen päivään, jona opitaan saarnaamaan teoilla yhtä hyvin kuin sanoillakin."
Vanhus oli aivan innoissaan puhunut asiastaan; kokoon kutistuneet kasvot, kalpeat, ryppyiset posket ja palavat silmät antoivat sanoille vielä tehoisamman vaikutuksen.
Kun hän oli lopettanut, istuutui hän maahan ja sulki silmänsä; oli kuin hänen työnsä olisi lopussa.
Salissa vallitsi haudan hiljaisuus; jokaisella näytti tällä hetkellä olevan kylliksi omissa ajatuksissaan.