"Luulenpa, että olemme tulleet ihmeiden maahan!" huudahti piispa sillä välin. "Metsän kuningatar säätää täällä lakia alamaisilleen."
"Ja tekee sen yhtä viisaasti kuin viehättävästikin", lisäsi Sten Sture. "Katsokaas vain, kuinka nöyrästi he näyttävät mukautuvan hänen tahtoonsa."
Herra Juhana Maununpoika ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen silmänsä, korvansa ja kaikki aistimensa näytti vallanneen rajaton ihastus.
Kun neitsyt palasi takasin, säteilivät kauniit, nuorekkaat kasvot tyytyväisyydestä. "Tämä on jo viides palvelijatar, mitä olen vuoden kuluessa tuonut rouva äidilleni", sanoi hän nauraen; "mutta nyt täytyy, teidän jalot herrat, mennä edeltä, sillä minä en tahdo jättää Outia yksin jälkeen, ja satulassani ei ole tilaa kahdelle."
"Joku palvelijoistani saa antaa hänelle ratsunsa", sanoi Sten herra.
"Hän ehtii sillä perille yhtä pian kuin mekin."
Niin tapahtui, ja pieni matkue lähti sen jälkeen liikkeelle.
Valtionhoitaja ja piispa ratsastivat neitsyen molemmin puolin, mutta aivan heidän jälestään tuli ihastunut linnanpäällikkö, herra Juhana Maununpoika.
"Teettekö useinkin tällaisia uskaliaita retkiä?" kysyi Sten Sture.
"Minulla ei ole vähintäkään pelättävää", vastasi neitsyt.
"Luultavasti metsän hengettäret suojelevat teitä", lisäsi piispa.
"Lankoni, jalo herra Tönne Erikinpoika sanoo, että sen tekee nimitys, joka on annettu minulle."