"Se on totta!"
"Mielelläni tahtoisin kuitenkin tietää, kuinka se miellyttää sinua."
"Hän, Kristina rouva, on ratkaiseva kohtaloni", ajatteli Anna ja vastasi sentähden nöyrästi: "Rakas äiti, minkä te hyväksi näette, se miellyttää minua parhaiten!"
"Matkusta sitten, siunattu lapseni!" sanoi Gunilla rouva sulkien hänet syliinsä. "Tiedän tosin, että täällä tulee hyvin tyhjää sinun mentyäsi, mutta meidän yhteiset rukouksemme muodostavat sillan pyhän neitsyen luo, ja hänen luonaan me tapaamme toisemme!… Miksi itket, Anna, pelkäätkö sinä?"
"Ei, äiti, minä en pelkää mitään."
"Herra Juhana Maununpoika on sinulle sangen suopea, ja hän on luvannut ottaa tyttäreni suojelukseensa…"
"Niin, minä tiedän…"
"Kuinka puna väreilee poskillasi, onko hän… onko hän kenties sanonut sinulle…"
"Kaiken, rakas äiti, kaiken!" Anna vaipui polvilleen ja peitti päänsä äidin helmaan.
"Se ei tapahtunut minun suostumuksellani", virkkoi Gunilla rouva tyytymätönnä. "Olisin toivonut, ettet sinä olisi tiennyt hänen suunnitelmistaan."