"Mutta Erik Trollen kirjeet?"
"Niiden on nukutettava teidät varmuuteen." Arkkipiispa istui liikkumatonna ja tuijotti eteensä… "Olenko minä lyöty sokeudella?" sanoi hän. "Olette luottanut liiaksi toisiin."
"Kas tässä!" Hänen armonsa otti kaksi kirjettä. "Olen äsken vastannut kirjeihin. Kustaa herralle olen sanonut, että nyt heti tahdon vetäytyä syrjään." Hän repi kirjeen pieniksi palasiksi.
"Tämän teen sinun neuvostasi, Johannes. Ethän luule kenenkään tahtovan ahdistaa henkeäni?"
"Ainakaan ei uhkaa mikään vaara siltä taholta, jolta pelkäätte."
"Mutta muualta, arvelet?"
"Toivon, ettei muualtakaan!"
"Etkö ole varma?"
"Jos olette toisia niin kovasti pelänneet, niin älkää rajattomasti luottako toisiin. Tutkikaa itse ja tuomitkaa!"
Piispan silmät tähystelivät vaanien ympäri huonetta, hän kulki kissamaisin askelin ovelta toiselle, kuunteli, availi niitä hiljaa ja katsoi varovasti oven taakse; sen jälkeen työnsi hän syrjään pienen seinäluukun, jonka olemassaolosta ei Johannes ollut tiennyt mitään, ja katsoi sen lävitse. Hän palasi yhtä varovasti kuin oli hiipinyt ympäri ja sanoi kuiskaten: "Sinä tarkoitat rouva Bontia?"