"Hän tai se toinen lähettäisi jonkun muun, jota kenties en arvaisi epäillä."
Upsalaan saavuttua tahtoi Johannes mennä tavalliseen majataloonsa, mutta hänen armonsa tahtoi, että hän asuisi piispantalossa; muuten sai hän pitää täyden vapautensa. Jaakko Ulfinpoika oli näinä päivinä hyvässä terveydessä, hän kävi tuomiokapitulissa ja jakeli käskyjä, mitä oli tehtävä hänen ollessaan poissa. Joulukuu oli alullaan, mutta hänen armonsa tulisi takaisin ennen joulua; sitoutuipa hän itse toimittamaan messunkin tuomiokirkossa ensimäisenä joulupäivänä.
Vihdoinkin lähdettiin matkalle Skohon, johon oli lähetetty viestinviejä kaksi päivää ennen valmistamaan abbedissaa hänen armonsa saapumiseen ja tulevaan tarkastukseen.
Arkkipiispa otettiin mitä juhlallisimmin vastaan. Kellot soivat. Abbedissa oli häntä vastassa jo pihalla, ja suuressa luostarisalissa tervehtivät nunnat häntä juhlallisin lauluin. Toivotettuaan heille siunausta meni hän kirkkoon, joka oli tilaisuuteen erityisesti koristettu, ja toimitti itse messun.
Sen jälkeen puhui hänen armonsa abbedissalle muutamia sanoja, ja molemmat menivät yhdessä sakaristoon, jossa luostarin kaikki kalleudet säilytettiin.
Sillävälin odotti isä Johannes tilaisuutta sanoa jäähyväiset korkealle esimiehelleen; vanhus oli iloinen saadessaan jälleen tarttua vaellussauvaansa ja palata entiseen yksinkertaiseen, mutta luonnonraittiiseen elämäänsä. Se, jota hän nyt oli viettänyt monia kuukausia, näytti hänestä samanlaiselta kuin linnun elämä kullatussa häkissä, minkä ulkopuolella kissa alituiseen vaanii saalistaan. Mitä onnea on ihmisellä, jonka on pakko alituiseen ajatella itseään?… Isä Johannes saattoi sen käsittää, hän, joka koko elinaikansa oli ajatellut ainoastaan muita ja elänyt muille.
Koko seurakunta oli poistunut kirkosta ja hän oli siellä yksin. Talviaurinko heitti muutamia kalpeita säteitä pääalttarin ristille; sen yläpuolelle oli maalattu silmä, josta valo tunkeutui sisälle, ja niin taitavasti oli kaikki laadittu, että aivan luuli näkevänsä, miten silmä vilkkui.
Alttari oli upeasti koristettu keinotekoisilla kukilla ja tuija-seppeleillä, mutta liina niiden alla oli hienointa luostarityötä.
Isä Johanneksen katse siirtyi esineestä toiseen; hän näki, mutta näkemänsä ei herättänyt hänessä mitään tunteita. Verkkaan meni hän oikeanpuoliseen sivukuoriin. Siellä oli alttarin yllä taulu, joka oli esittävinään Mariaa. Hänellä oli kaikki pyhän neitsyen tunnusmerkit, mutta ei hänen kasvojaan; tässä kuvassa ei näkynyt mitään neitseellistä viattomuutta, ei nöyryyttä, joka olisi muistuttanut merkitsevistä sanoista: "Katso, Herran palvelijatar!" Tunsi pikemmin itsensä houkutelluksi ajattelemaan Saban kuningatarta, niin ylpeästi ja ylväästi katseli kuva taulusta. Ne, jotka muistavat Johanneksen hänen nuoruudestaan, tietävät, että hänkin oli maalari, mutta se Mariankuva, joka vielä yhä eli hänen sydämessään, oli puun ylin ja viattomin kukka, johon päivän silmä ensiksi ja mieluisimmin katsoi alas, se oli hurskas ja todellinen nainen!
Melkein inholla kääntyi hän pois taulusta.